Kirja II "Se oli vaan Pearl, nuku nyt!"

Mä en oikeastaan tajua miten nopeasti ja mihin aika on mennyt! Olen tosi iloinen että ihmiset on löytäneet tarinani, ja tehnyt sitä ilolla! On ollu ihana kuvailla ja kirjotella, lukea kommennteja ja laittaa taas uutta osaa kehiin! Tää on nyt siis Vitivalkosen rakkauden viimeinen osa, kirjotan tätä vähän tippa linssissä... :'(

Toivottavasti loppu miellyttää kaikkia eikä aiheuta mitään traumoja ja inhoa mua kohtaan... :)

Välikohtauksella ei onneksi ollut mitään vakavia seurauksia... Naapuri oli melun johdosta soittanut poliisit paikalle, joka oli vienyt meidät kaikki kamarille. Istuimme yön yli selleissämme. Yö meni hyvin, toisaalta minulle tuli vähän kylmä kovilla penkeillä. Kunpa lapsi olisi vielä lämpimissään...

– Hazel Miero! kuului ovelta.
– Minä...
– Sinä pääset lääkärin todistuksella vapaaksi, vanginvartia huitoi mahaani kohti.
– Minä vai... No, jaa... mutisin ja odotin että vartija päästi minut ulos.

– Aseman lääkäri käski sinun mennä käymään sairaalassa, vilauttamassa, mahaasi... vartija jatkoi huitoen mahaani kohden.
– Kiitos, no... Minä menen, sanoin. Tunsin oloni vähän koomiseksi. Minulla oli päälläni jokin vanha yöpaita, kenkäni olivat ties missä...

Kai minun sitten täytyi käydä lääkärissä ja olihan se omaksi parhaakseni. Olin jo pitkään halunnut käydä ultraäänessä, sillä halusin palavasti tietää minkä nimen saisin antaa esikoiselleni.
Sairaalaan ei ollut edes pitkä matka, joten sain sen käveltyä jotenkuten sinne saakka.

Sairaalan vastaanotolla selitin asiani, kuka olin ja mistä tulin. Hiukan hätäinen ja pelokas reseptionisti soitti heti eräälle kätilölle jolla oli tällä hetkellä vapaata. Hän ohjasi minut isoon valkoiseen huoneeseen, pyysi minua vaihtamaan erään valkoisen mekon päällni ja laittamaan hiukseni kiinni.
Tottelin mukisematta. Olin oppinut tottelemaan.

– Moi, minä olen Sheela, nainen esittäytyi. – Sinulla kuului olevan aika traaginen raskauden alku.
– Joo, tuota mieheni... (inhosin sanoa Alexia mieheksen!) sulki minut erääseen huoneeseen ja.. Ja...
– Ei tarvitse puhua ellet halua. Mene vain tuohon laverille makaamaan, otetaan Ultra.
– Selvä, mutisin ja panin maaten sängylle.

Hetken päästä kun Ultrat oli otettu, Sheela kävi nopeasti toisessa huoneessa ja tuli takaisin hymyillen:
– Minkä nimen antaisit lapsellesi.
– No, jos se olisi tyttö... Nimi olisi varmasti Haley ja poika... William. Kumman nimen saan antaa? kysyin innoissani.
– No, tytön! Sheela nauroi.
– Haley... naurahdin hiljaa ja silitin mahaani. – Pikku Haley.
– Hyvä, nyt saan sitten ilmoittaa... Tuota... No ei hyvä... Mutta...
– Niin?

– Sinä siis sanoit että raskaus on toisella kuulla?
– Juuri niin, vastasin hieman epäluuloisesti.
– No, sinun vatsastasi... Ei tuota löydy kuin... No, Haley on yksikuinen... Yksikuinen sikiö.
– Miten se on mahdollista, nauroin. – Kai minä osaan kuukaudet laskea! hymyilin.
– Osaat, mutta... Haleyn ajanlasku on jo loppunut, olen pahoillani.

– Mitä...? Mitä sinä sanoit!? Väitätkö sinä että Haley on k... Kuol... Kuollut?!!?

– Olen pahoillani, Haley on ollut kuolleena sikiönä jo kuukauden.

– Haley... silmiini nousi kyynel. En voinut pidätellä niitä, ne vain valuivat vuolaana virtana. Olin menettänyt lapseni! Mitä ihminen tekee silloin...

– Mä tapan sen jätkän... murisin kuolemanhimoisena.
– Hazel! Hazel, älä tee mitään harkitsematonta!
– Luuletko etten ole harkinnut tätä jo kauaa! huusin Sheelalle ja lähdin juosten ulos.
– Hazel! hän huusi perääni.

Siinä meni elämä. Hukkaan heitetty elämä! Miksi juuri minä? Miksi juuri se paskiainen? Minä halusin nähdä verta, päitä, Alexanderin pään! Sen paskiaisen, se tappoi osan minusta! Haleyn!
– Mä tapan sen jätkän! puhisin raivoissani ja askelsin kylmää jalkakäytävää paljain varpain vihaisena, hulluna.

– Mikä se oli? havahduin hereille. Pääni takaa kuului vaimea kolahdus. Huone oli yhtä pimeä kuin sen jälkeen kun Alexander ja Pearl olivat menneet nukkumaan.
– Mitä... Joanne mutisi. – Ei mitään, yritä nukkua. Pearl ja Alexander menivät kai nukkumaan, huomenna pitää jaksaa taas Olgaa. Hyvää yötä nyt! hän mutisi ja hautasi päänsä tyynyyn.
– Kauniita unia enkelin kuvia! naurahdin ja painoin pääni takaisin lastenkodilta haiseviin lakanoihin.

Kommenttia! Paljon kommenttia! Mietteitä, ajatuksia, toivotuksia, suruja, iloja, mitä vaan!

Kirja II - Luku 3 Henkinen hiljaisuus

Huoneessani kyhjöttäminen alkoi jo kyllästyttää. Halusin ajatella että kaikki olisi vain vitsiä, isoa naurettavaa vitsiä! Todellisuudentajuni kuitenkin sanoi, että mielikuvitukseni oli väärässä. Tämä oli totisinta totta, pahinta mahdollista... Aviomieheni oli kidnapannut minut kotonani, piti minua panttivankina kotonani... Naurettavaa!!!

Lempiharrastukseni oli kuunnella alakerrasta kuuluvaa Breen ja Alexin keskustelua. Tuntui niin oudolta että mieheni puhui yhteisestä tulevaisuudesta jonkun muun kuin minun kanssani! Tunsin itseni niin mitättömäksi...

Pian alhaalta alkoi kuitenkin kuulua melua, hälinää ja nuoren äänen huutamista.
– Kuka sinä olet...?
– Painu nyt...
– Natalie!!!
– Sinä suus kiinni!
Olin ihan ulalla, mitä tapahtuu.

– Saanko mä esittää ystävällisen kysymyksen? Mitä hemmettiä sä teet jonkun vieraan ukon talossa? Sä olet naimissa akka! Pettäjä! Breen tytär huusi äidilleen.
– Mitä...?

– Miten sinä voit sanoa noin? Ja saanko kysyä, mitä sinä teet ulkona tähän aikaan, ja miksi hel... ihmeessä sinä olet täällä?
– Miksi sä sanot noin ja miksi SÄ olet täällä? Natalie huusi takaisin.

– Aloitetaan sinusta!

– No, mä olin kotona, puhuin yhden frendin kanssa. Se sano kävelevänsä just tässä lähellä ja sano et oli nähny sun tulevan, kai mä nyt tulin tänne kun sä väitit että sä meet kauppaan!

– Helvetti... Bree mutisi

– Nii, nyt on sun vuoros selittää! Nainen, sulla on mä ja aviomies, mitä sä täällä toisten miesten kodissa kuppaat, ja vielä salaa!
– Työjuttuja ja semmosta...
– Kuuluuko punaiset ja pitsiset alusvaatteet, verkkosukkikset ja korkkarit työasioihin!? Mun mielestä sä et ole mikään katu huor....
– Turpa kiinni kakara! Bree huusi.

– Noniin, mitä mä sanoin, sä punastelet! Ei ihan taida olla työasioita! 

– Hiljaa...

– Arvaa kaks kertaa olenko?

Sitten Natalie hyökkäsi Alexin kimppuun.

– Sä, ukko siinä?

– No? Alex kysyi kylmän rauhallisesti.

– Mitä sä teet meidän äidin kanssa? Eksä tajua että sä romutat mun maailman! 

– No...

– Kuule kakara, vastaa sinä mun kysymykseen! Miksi sä tulet tänne urputtamaan vanhemmille ihmisille, miksi sä ylipäätään oot mun kotona jauhamassa mulle?

– Et sä voi.... Sanoo tolleen! Mä lähen vetään, tää on ihan sairasta! Natalie karjui ja häipyi ovet paukkuen.

Nyt päätin käyttää tilaisuuteni hyväksi, ja päätin kerrankin huutaa apua, jos vaikka Bree olisi jälkishokissa.
– APUA! karjuin niin kovaa kuin kurkustani lähti.

– Mitä tuo oli? 

– Mikä?

– Tuo huuto!

– Mikä huuto, en minä kuullut mitään... Alex lopetti keskustelun.

Illalla kun Bree lähti, yritin piiloutua johonkin huoneessani. Mitä se hullu mies vielä teksi...?!

Alex juoksi huoneeseeni kuin raivohärkä.
– Mitä me sovittiin?
– Pitää olla hiljaa, tai... Alex, älä tee mitään mitä tuut katumaan!
– Mä en kadu mitään!

Alex otti mojovan askeleen eteenpäin, ja läpsäisi minua naamalle niin kovaa, että kaaduin sängylle voivotellen.

– Alex... lapsi... vaikeroin hiljaa. Se oli kuin taikasana. Miehen käsi laski ja hän lähti pois.

                                           ----------------------------------------------------------------

– Alex! alakerrasta kuului kerran.
– Mitä? Onko jokin huonosti, ja mitä hittoa se eilinen aviomies juttu oli?
– Mi-mikäkö... Siis enkö minä sanonut että olen naimisissa...?
– No et hitossa! Nyt mä olen vaan joku pelle salarakas vai? Alex suuttui.

– Älä jaksa valittaa! Meillä on tällä hetkellä isompiakin ongelmia.
Ai että oikein meillä pyh!
– Niinkuin esimerkiksi mitä?
– No... Josh?

– Kuka hiton Josh?

– Minä, matala ääni sanoi.

– Kulta, mä voin selittää, Bree aloitti.

– Mitä muka!? miehet kysyivät yhtä aikaa.

– Alex... Tässä on Josh, aviomies... Tuotah... hmm... Josh, tässä Alexander, Bree sipisi.

– Sä olet niin tuomittu jätkä! Josh karui Alexille.
– Hei, selvitetään tämä niinkuin aikuiset.
– Puhut sinä, sä olet joku parikymppinen kakara!

– Ai että kakara!

– Kakara! 

– Sehän katotaan!

– Ja niin katotaankin! Josh karjaisi ja hyppäsi Alexin niskaan.

– Päästä irti hullu!
– No en!

– Ai mun kyynärpää!
– Onko eka kerta kun viet vaimon portsarilta!
– Ähh, on... Alex parkui Joshin vankoissa käsissä.

– Ai saakeli! Alex karjui kun Josh paiskasi hänet maahan.
– Oma ongelmas!

Silloin päätin taas koettaa onneani. Arvelin alakerrassa olevan juuri sopiva hetki pariin lisä-draamakoukeroon.
– APUA! huusin niin kovaa että keuhkot meinasivat haljeta.
– Mikä se oli? Josh huusi.
– Toi on se ääni minkä mä kuulin silloin Bree huomautti.
– Mä en edes halua tietää milloin "silloin" Josh puuskahti.

Karjaisin vielä toisen, kolmannen kerran ja se sai ihmisiin liikettä. Kuulin portaista askelia, huutoa, tappelua, ääniä ja lopulta, ovi aukesi! Vapauden ovi! Elämä!

– Kiitoskiitoskiitoskiitoskiitoskiitoskiitoskiitoskiitos, pillitin Joshin olkapäätä vasten. Olin niin shokissa ja järkyttynyt ettei mitään rajaa. Mielessäni kiehui ja minun teki mieli vetää Alexia turpaan!

– Hazel, mitä? Mitä ihmettä! Bree huudahti.
– Ämmä! oli ensimmäinen sana mikä suustani pääsi.
– Mä... Mä en ikinä olis voinut...Tietää... Anna anteeks...

– Joo, totta kai mä annan, sanoin rauhallisesti. – Eihän mulla tässä mitään, mua on pidetty vaan kuukausi tossa kopperossa ja mä oon sentään raskaana ja mulle olisi voinut käydä mitä tahansa.. Mut ei, ei se mitään!
– Oikeasti?

– No ei helvetin ÄMMÄ ole! rääkäisin Breelle niin että kurkkuun sattui.

Tilanne oli oikeastaan aika kauhea! Mitä ihmettä tässä nyt oiken tapahtuu? Neljä aikuista, joista yksi raskaana, kaikki agressiivisessa tilassa ja nyrkki herkässä! Lievä apua!