luku 5 Tarpeellinen poistuminen

Tämän osan kuvaamiseen ei yllättävää kyllä mennyt juuri kauan... Anteeksi niille jotka halusivat vähän hitaampaa päivitysväliä, mutta ajattelin nyt vielä pistää uuden osan tätä, ennen kuin lomani loppuu! Hidastan kyllä tahtia heti kun koulut alkavat! :D

– Kuule Hazel...
– Mitä?
– Mi-millaiselta se oikein tuntuu?
– Mikä?
– No, tuota, vampyyrinä oleminen! Miltä se tuntuu?

– Sinä et arvaakkaan miltä se tuntuu! nauroin.
– Iltaisin, oi iltaisin! Silloin tuntuu siltä kuin suoniini valuisi adrenaliinia joka aukosta, ja aivoni käyvät ylikierroksilla! Nyt voinkin arvata miksi Alex ja Pearl oppivat taitoja niin nopeasti, tai uusia kieliä!

– Hmm, tuo kuullostaa kieltämättä ihanalta mutta... Oletko ajatellut sitä, hmm... Kuolemattomuutta? Tai, onhan se nyt aika iso juttu! Kuvittele, sinä näet sen kun minä, lapseni, lapsenlapseni, lapsenlapsenlapseni ja he kaikki syntyvät ja kuolevat! Sinä näet mahdollisen kolmannen, tai jopa neljännen maailmansodan...
Oletko sinä edes ajatellut mitä kaikkea menetät ja....

– Joanne ota rauhassa, et sinä nyt vielä ainakaan kahdeksaankymmeneen vuoteen kuole! nauroin kiityneelle siskolleni.
– No, tuota, minulla olisi sinulle sellainen kaino pyyntö... Joanne aloitti vaisusti.
– Kerro!

– Voisitko sinä muuttaa minutkin?
– Mitä? naurahdin epävarmasti.
– Niin, siis ihan oikeasti! Voisitko?

– No totta kai siinä tapauksessa ellet sinä halua ettei Pearl...
– Ei Pearl, eikä Alexander! Sinä! Vain sinä!
– No, odota siinä, minä käyn kysymässä Pearlilta.

Lähdin kävelemään sekaisin tuntein Pearlin ja Alexin huoneeseen. Mitä jos Pearl kieltäisi minua? Mitä minä sitten sanoisin Joannelle!?

Koputin hellästi oveen – tai, yritin koputtaa hellästi, mutta koska en hallinnut ilta-aikaan voimiani, löin oveen melkein reiän...
– Kukkuu, onko ketään kotona? kysyin, ja kurkistin ovesta sisään.
– Ei se käy! Pearl sanoi heti kättelyssä.
– Niin mutta miten...
– Neiti unohti varmasti että luen ajatuksia.
– Ai pahus... No, miksei käy? kysyin kiihtyen hieman.

– Sinä olet vasta muuttunut, et todellakaan hallitse voimiasi! Voisit imeä siskosi kuiviin!
– Mutt...
– Ei! Ei! Ja vielä kerran EI! Usko minua, minulla on monen sadan vuoden kokemus näistä asioista.

– No mutta etkö sinä sitten voisi... Tai, ei... Joanne nimen omaan halusi minut...  Mutta oletko ihan varma ettei se ole mahdollista...

– KUUNTELE NYT! Pearl karjaisi kyynelten yllättäen kirvotessa hänen silmiinsä.
– Pearl mitä...?
– KUUNTELE NYT MINUA HEZEL! Minä tiedän mitä kaikkea kauheaa siitä voi seurata! HALUATKO SINÄ TAPPAA JOANNEN? MITÄ?
Pelästyin suunnattomasti Pearlin äkillistä tunteidenpurkausta.

– Kuule ei sitten! Jos ei ole mitään ratkaisua, niin ei sitten! puuskahdin, ja lähdin huoneesta ovet paukkuen.
Ajattelin, että mitä siitä mitä Pearl sanoi. Kuohuin vihasta. Mikä oikeus Pearlilla oli loppujen lopuksi minua määräillä? Joanne oli aikuinen, minä olin aikuinen!
Juoksin nopeasti huoneeseemme, ja vinkkasin Joannen lähelleni.
– Älä nyt ajattele mitään, tehdään se nyt! kuiskasin innokkaasti, ja tartuin Joannen käteen
– Hazel... Oletko nyt varmasti kunnossa? Joanne sanoi arasti.

– Shh, ole nyt hiljaa, äläkä huuda! sihahdin kiihtyen, ja iskin hampaani Joannen käteen.
En osannut aavistaakaan mitä siitä seurasi. Veri, sen maku suussani... En voinut millään päästää irti, veri virtasi lämpimänä ja makeana ja vuolaana suuhuni...

– Eiköhän se riitä... Joanne sanoi vähän uupuneena.
– Ei vielä... Ei vielä.... hymisin, ja imin verta suuhuni minkä sain.

– Hazel, sattuu... Joanne parkaisi.
– Shh, ei enää kauan... Sanoin hiljaa.
– Hazel... Joanne ruikutti, ja rimpuili irti.
 – Älä nyt heilu, sattuu vielä enemmän! sihahdin suupielestäni.

Äkkiä arvaamatta Pearl juoksi huoneen halki, potkaisi Joannen syrjään, ja läppäisi minua vampyyrin voimin oikein olan takaa.
– SENKIN VASTUUTON HULLU! Pearl karjaisi.

– Etkö sinä nyt viimein käsitä? Sinä olisit voinut TAPPAA siskosi!
– Enhän minä, olin juuri lopettamassa...
– Ai että oikein lopettamassa, miksi Joanne sitten vaikersi, ja hänen ajatuksensa olivat pelkkää tuskaa?

– Pearl yritä ymmärtää! Minä luulin että Joanne...
– Ai että oikein ymmärtää? Pearl sanoi kylmästi.
– Joanne halusi että minä teen sen, ja pian! Minä säälin Joannea.

– No, annetaan sen olla! Mutta muista että minä kuulen jokaisen ajatuksesi! Pearl sanoi .
– Anteeksi... mutisin hiljaa, ja käänsin katseeni hetkeksi pois.

– Ei puhuta siitä enää! Pearl komensi, ja sai aikaan hiljaisuuden.
Katselimme seinille, ja minä yritin kuumeisesti olla ajattelematta mitään.
– Tuota Pearl...

– Niin?
– Miksi Maria ja Diane tulivat tänne viime viikolla?
– Ai että miksi? No, minä voin kertoa ainakin sen, että minä itse pyysin heitä molempia tulemaan.

– Siis tulivatko he ainoastaan katsomaan minua?
– He ovat ystävällisiä, ja oli Marialla asiaakin.
– Niinkuin mitä?

– En minä saisi kertoa, lupasin Marialle... Pearl aprikoi.
– Kerro nyt edes vähän...
– No, se liittyy tämän talon asukkaisiin.
– Ja?
– Ei muuta! Lupasin pitää suuni kiinni.
– Höh...

Istuimme jälleen olohuoneessa porukalla, kuunnellen Pearlin soittoa.
Olgakaan ei ollut rähissyt meille sen jälkeen kun minulla oli ollut syntymäpäiväni.

Siinä paha missä mainitaan... Olga astui huoneeseen, mutta tällä kertaa hän ei komentanut ketään seisomaan, eikä Pearlia lopettamaan.
Katsoin hämmästyneenä Olgaa, joka näytti lähinnä pelokkaalta.

– Olettekohan te nuoret liikaa sisällä... Olga aloitti varovasti.
– Mitä? Pearl sanoi, ja lopetti soiton.
– Siis eh... Eikun... Niin, siis oletteko te liikaa sisällä, koska te olette tuota... Hmm... Ihan kalpeita...
Sanan kalpeita hän lausui niin hiljaa, että sen tuskin kuuli.

– Minulla, tuota... Minulla on omat epäilykseni... Olga aloitti.
– Jaa että oikein epäilykset? Alexander nauroi.
– Niin, siitä mitä te olette!
Laskeutui kalman hiljainen tunnelma. Kaikki olivat ihan hiljaa, ja katselivat ympärilleen, lopulta kaikki tuijottivat kiilusilmillään Olgaa.

– Te olette jotain kummajaisia! Olga julisti.
– Jaaha, nyt mennään taas haukkumisen puolelle... Joanne nauroi.
– Luuletteko te etten minä näe noita kulmahampaita? Olga sanoi vähän ivallisesti.
– Jaa näitä vai? sanoin, ja hymyilin leveästi esitellen hammaskalustoni kulmahampaine päivineen.
– Juuri noita! Olga sanoi osoittaen kulmahampaitani!
– Noita pirun kiroamia kulmahampaita! Te olette vampyyrejä! Kirottuja vampyyrejä! Olga huusi, ja otti pari askelta taakseppäin.
– Nyt minä soitan poliisin, hän vieköön teidät pois! Olga jatkoi,ja alkoi kaivaa kännykkää taskustaan.

Päässäni muhi nopea hätäsuunnitelma. Jos Olga soittaisi poliisit, sillä aikaa me voisimme ärsyttää häntä, ja kun poliisit tulisivat, meillä olisi tappelu kesken Olgan kanssa, ja hän saisi syytteen lasten pahoinpitelystä.
Toistin tätä ajatusta päässäni, ja pian sekä Olgan että Alexanderin katse kääntyi puoleeni.
– Hyvä! Pearl sanoi, ja kääntyi Olgan puoleen.

Pearl solvasi Olgaa, ja osoitteli häntä, ja pilkkasi häntä, kunnes Olga ärsyyntyi niin paljon, että kävi Pearlin kimppuun.
Tappelu oli täydessä käynnissä, kun poliisi tuli taloon.
Joanne oli juossut tätä vastaan, ja huutanut että Olga oli käynyt Pearlin kimppuun, ja hakkasi tätä parhaillaan.

Poliisinainen juoksi olohuoneeseen, ja alkoi kuullustella Olgaa.
– Oletteko te hullu nainen? Hakkaatte orpokotinne lapsia? nainen huusi.
– Nyt me lähdemme kamarille!
– Mutt... En minä mitään tehnyt! Lapset ne hyökkäsivät! Olga alkoi puolustella.

– Kuinka te kehtaatte syyttää lapsia? nainen sanoi kylmästi.
– Minä, syyttä! Minä kerron vain totuuden!
– Nyt mennään! nainen sanoi, ja ohjasi Olgan ovelle.
Katselimme toisiamme hämmästyksen ja ilonsekaisin tuntein. Olga vietiin pois, poliisiasemalle, ehkä jopa vankilaan! Pääasia oli, ettei hän tulisi enää koskaan takaisin.

Olga käveli nokka pystyssä olohuoneen poikki, ja mulkoili samalla meitä kaikkia.
– Minä tiedän mitä te olette! hän suhahti kun kävleli ohitseni, ja katosi pian ovesta ulos.

– Pärjäilkää, ette kai tetäysi-ikäiset nyt hajota taloa?! poliisi huusi, ja lähti kävelemään Olgan perään.
Tuijotimme hämmästyneinä toisiamme, ja seisoimme suut auki kuin mitkäkin kalat. 

– Ei ole totta! Pearl hihkaisi, ja remahti täyteen nauruun.
Pian kaikki muutkin liittyivät yleiseen iloon, ja nauroivat ihan kippurassa.
Nauru oli ehkä seurausta hämmennyksestä, tai ilosta. Ketään ei kuitenkaan kiinnostanut miksi me nauroimme, kaikki vain riemuitsivat Olgan lähdöstä.

– Iiiihanaa! kiljaisin, ja hyppäsin Alexanderin vahvoille käsivarsille.
– Tämä on ihan uskomatonta! nauroin kiikkuessani Alexanderin käsivarsilla.
– Ihan epätodellista! Pearl totesi Joannen kanssa kuorossa.

– Mitäs sitten? kysyin hiljaa.
– Koko maailma on auki! kaikki kolme vastasivat minulle yhteen ääneen.

Nonni, mitäs tästäkään nyt sanoisi... Teksti on paikoin vähän tönkköä, mutta tärkeintä on että kerrotte risunne ja ruusunen kommenteissa <3

Luku 4 Vitivalkoinen rakkaus

Tässä on taas uusi osa! Taas vähän paha sanoa taas mitään mistään, mutta joo, lukekaa ja kommentoikaa risuja ja ruusuja!

Kun olin Alexanderin kanssa, olin onneni kukkuloilla! Alexander oli niin hellä ja huomaavainen! Hänen kanssaan oli vain niin helppo olla, hän kuunteli, hän kertoili juttuja lapsuudestaan...

Mutta ennen kaikkea, hän oli paras tuntemani suutelija! Hän jaksoi aina huomioida minut, tilanteessa kuin tilanteessa... Hän vain oli niin täydellinen! Voisin kertoilla Alexanderin piirteistä ikuisuuksia, mutta tuskin se ketään kiinnostaisi.

– Mitä sinä haluaisit tehdä huomenna? Alexander kysäisi.
– En minä haluaisi tehdä mitään erityistä, samaa mitä joka päivä...! Istua sinun kainalossasi ja kuunnella sinun ihania tarinoitasi.
– Tuo on niin liikuttavaa! Joanne naurahti ja tuli terassille. 

– Kyyhkyläispari jatkaa vaan, minulla on kirja messissä... Joanne kikatti ja istui viereemme.
Tunsin oloni vähän kiusalliseksi kun Joanne istui siinä, mutta minkäs sille voi, talo oli kaikkien yhteinen...

– Juu, kyllä minä ymmärrän... Joanne huoahti ja nousi. – Ei kolmatta pyörää... Ei minua oikeastaan tuo teidän imuttelunne katselu juuri kiinnosta...
– Kiitos Joansku! huikkasin, ja sekunnin sisällä siitä kun hän nousi, Alexander oli taas kimpussani.

Eräänä päivänä istuimme sohvalla, ja juttelimme yhteisestä tulevaisuudestamme, kun Olga tuli sisään. Hän yskäisi kovaäänisesti, ja keskeytti näin puheemme.
– Niin Olga? Sanoin, kääntyen hänen puoleensa.

– Nouse nyt nuorempi ihminen kun vanhempi tulee huoneeseen.
– No mitä nyt taas... huoahdin, ja nousin vaivalloisesti ylös.
– Ensinnäkin, seiso suorassa, kampaa tukkasi, suorista mekkosi... Tai oikeastaan, hanki hame jossa on kunnon mittainen helma!

– Nyt minä haluaisin keskustella tuosta teidän suhteestanne Alexanderin ja sinun välillä... Kuules nuori nainen! Et voi tietää kuinka sopimatonta tuollainen suhde on! Tehän olette tunteneet vasta melkein vuoden.

– Vasta vuoden! Pah! Minä olen sitä paitsi kahdeksantoista parin päivän sisään! Eikö minulla ole muka oikeutta omiin ajatuksiini! Millä ihmeen vuosisadalla sinä olet syntynyt? 

– Kuules nyt neiti näsäviisas! Minä olen sinua viisikymmentä vuotta vanhempi, ja minulla on monen kymmenen vuoden elämänkokemus toisin kuin sinulla! Sinä et voi tulla neuvomaan minua siinä mitä minä teen!
– He nainen! Kuuntele itseäsi! huokaisin.

– Nyt sinä nuori nainen suus kii! Olga karjahti ja läppäisi minua poskille.
Järkytyin pahan päiväisesti! Nytkö tähän on menty, väkivaltaan!? Olga on kyllä hullu, mutta että näin hullu,  ja väkivaltainen!

– Nyt Olga! Alexander jylisi ja suhahti huoneen läpi naisen eteen. – Kerro minulle ne valtuudet, jonka turvin sinä lyöt  minun tyttöystävääni? hän huusi aivan raivoissaan.

– Nyt kakara tulee turpaan! Olga karjaisija hyökkäsi Alexanderia kohti.
Minä kiljuin täyttä häkää, ja huusin muita paikalle. Sitten satuin muistamaan, että he olivat lähteneet kävelylle. Katselin kauhuissani kun Alexander ja Olga tappelivat läjässä niin että huuto vain kuului.

Kun Olga oli saanut vampyyriä vastaan tappelemisesta tarpeekseen, hän lähti pois. Alexander nousi lattialta ylös, ja minä ryntäsin tukemaan häntä.
– Se nainen on HULLU! kiljaisin, ja silitin Alexanderin poskea.
– Mutta miten sinä voit, ei kai sinulle käynyt mitään? hän kysyi huolissaan.
– Ei minulla ole mitään hätää...

– Tiedätkö muuten mikä päivä ylihuomenna on?
– Odotas, Alexander sanoi, ja katsoi minua syvälle silmiin sekunnin murto-osan.
– Sinun kahdeksantoistavuotis-syntymäpäiväsi! hän huudahti innoissaan.
Pearl ja Joanne palasivat sillä sekunnilla lenkiltä, ja molemmat tulivat olohuoneeseen huutaen:
– Hazzen synttärit, hazzen synttärit, hazzen synttärit, hazzen synttärit! (penkkareiden meidän penkkarit sävelellä)

Ne kaksi tarmopesää saivat ihmeitä aikaan kahdessa viikossa! Ruokatila oli muutettu ihanaksi synttäritilaksi kahden päivän varoitusajalla.
– Oi! Täällä on niin ihan ihastuttavaa! huokasin, ja katselin lumoutuneena ympärilleni.

– Kiitos! Ja ottakaa pizzaa! Pearl komensi.
Istuimme tyytyväisinä pöydän ympärille, ja aloimme ahtaa pizzaa suihimme! Voi kuinka olinkaan kaivannut pizzan ihanaa makua... Mitä parempaa lastenkodissa asuva ihminen voisi toivoa!? 

– Mitä mitä mitä? Mitkäs juhlat täällä on? Olga kysyi ja mulkoili meitä kaikkia murhanhimoisesti.
– Me olemme juhlineet jo toista tuntia! Pearl huomautti närkästyksissään.

– Ajattele nyt kerrankin positiivisesti Olga! Nyt tässä talossa on yksi aikuinen lisää! Alexander hermostui.
– Jaa, mitä siitä... Olga hymähti.
– Voisitteko lehmän jälkeläinen pitää turpanne kerrankin kiinni! Alexander ärjäisi kuin leijona.

Kun me kaikki muut olimme siirtyneet olohuoneen puolelle, Pearl tarttui puhelimeensa, ja valitsi numeron.
– Hei, pääsetteehän te molemmat nyt tulemaan? hän kysyi.

– Olga lähtee kohta, kyllä te voitte tulla, sanokaa vaikka olevanne sukua... hän sanoi mystisesti luuriin, ja lopetti puhelun.
Hän tuli luoksemme olohuoneeseen, ja ilmoitti.
– Noniin, meille on tulossa vähän... Hmm... Yllätysvieraita! 

Pian olohuoneeseen ilmaantui kaksi nuorta naista, jotka jotenkin vaikuttivat tutuilta. Katselin heitä vähän aikaa, ja muistini alkoi virkistyä. Naiset olivat varmasti Vampyyrejä, joten heidän täytyi olla...

– Maria ja Diane! Ihana nähdä! Te olette niin hyvin säilyneitä! Pearl iloitsi, ja halaili sisaruksia.
– Maria ja Diane, silloin 200 vuotta sitten, kö? kysyin hämilläni.

– Hei Hazel! Minä olen Dianne! nainen esitteli itsensä, ja sulki minut halaukseen.
– Oho, sinä olet vielä raaka... Maria sanoi tullessaan viereeni.
– Ööh... Raaka?
– Alex, etkö sinä ole tehnyt vielä hommaasi? Diane nauroi.

– Me päätimme tulla morjestamaan, ihan vain huvin vuoksi, ja tietenkin koska sä nyt olet täysi-ikäinen! he iloitsivat.
– Ai, tuo on kiva kuulla... sönkötin, ja katselin 400 vuotta vanhoja kahdeksantoistavuotiaita täydellisen näköisiä naisia.

– Mä kyllä ymmärrän että tää on hämmentävää, Dianne naurahti.  – En mäkään ihan normaalina mun rotuani pidä!  Mut kyllä siihen nyt 400 vuodessa tottuu! hän kikatti.
– Dianne, jos päästettäisiin Hazel ja Alexander johonkin kahdestaan, Pearl sanoi ja otti Diannea olkapäistä kiinni, ja ohjasi tämän ruokahuoneseen.

– Vastahan me tavattiin! Diane puuskahti.
– Olen pahoillani... Me tarvittaisiin vähän omaa aikaa... huokaisin Dianelle, ja lähdin Alexanderin mukana.

Seisoimme jälleen tällä pihapolulla, jolla olin saanut ensisuudelmani.  Tilanne tuntui kauhean tutulta, Alexander seisoi edessäni melko totinen ilme naamallaan, mutta nyt me kummatkin tiesimme mitä oli tulossa.

– Kulta, minä varoitan sinua siitä, mitä tulet menettämään tämän päätöksen takia, Alexander aloitti.
– Älä nyt... yritin pistää väliin, mutta Alexander jatkoi itsepäisesti.

– Tästä lähtien et voi ikinä enää olla ulkona päivisin kolmea tuntia kauemmin, et saa ikinä veren makua pois suusta,  et voi tutustua niin hyvin toisiin ihmisiin, koska haluat tappaa heidät, etkä mitä luultavammin voi saada kuolevaisia lapsia, tai perua tätä päätöstä, tämä on ikuinen ratkaisu.

– Kulta minä kyllä löydän tästä päätöksestä ainakin yhden suuren hyvän.
– No?
– Nyt minä elän sinun kanssasi ikuisesti, enkä minä voi koskaan kuolla, ja tulen näkemään satojen sukupolvien kasvun!  listasin innoissani.

– Oletko nyt valmis?
– Olen! Täysin valmis!
– Varmasti?
– Olen kulta, mutta, oletko sinä varma että voit lopettaa?
– Rakkaudesta voi lopettaa!

Alexander painoi kylmän suunsa kaulaani vasten, ja kuiskasi viimeiset sanat:
Anteeksi.
Tunsin kuinka kylmät terävät piikit painautuivat kaulani läpi. Hetken tunsin polttavaa kipua, sitten viilenin hetkeksi. Pian poltteleva tuska ja kipu tuli takaisin. Ähkäisin pari kertaa mutta Alexander piti niin lujaa kiinni, etten enää tuntenut niin polttavaa tuskaa.

Kohta mieleni valtasi rauha, ja tunsin hetkeksi kuinka silmissäni kylmeni, ja kuinka sisimmässäni kylmeni. Alexaner piti minusta vielä hetken kiinni, sitten hän irrotti hampaansa kaulastani. 

Alexander katsoi minua hetken silmiin, ja silitti poskeani. Ajatukseni kulkivat sekavasti, ja ainoa mitä näin ja tunsin, olivat Alexanderin kädet jotka eivät enää tuntuneet kylmiltä, ja hänen hieman tuskainen katseensa, joka kohta muuttui iloiseksi.
– Hyvää syntymäpäivää rakas!

Nonniin, draamaa hunajaa ja siirappia :D Odotan teiltä risuja ja ruusuja <3