Noniin, en nyt sitten pitänyt mitään erikoisen pitkää taukoa, toivottavasti ette kuolleet odotukseen, sillä muuten mulla ei olisi enää lukijoita :D
Kiitos muuten ihanaiselle nooralle uudesta pakerruksesta, se on ihana ♥
Eli tässä luvussa alkaa uusi kirja, numero 2. Tämä kirja menee siis kauas lastenkodista, Twinbrookin toiselle laidalle, meren ääreen, Oceanstreet kahteen---
No, mitäs sanotte? Tunnistaisiko kukaan minua kadulla jos tulisi vastaan? Eipä taitaisi.
Kuten näkyy, minä olen muuttunut, ja muuttanut. Pian lastenkodista lähdön jälkeen, Alexander muisti tuntevansa erään arkkitehdin, joka lupasi rakentaa meille talon mahdollisimman nopeasti. Olin todella yllättynyt miten nopeaan hyvälaatuisen talon voi rakentaa.
Niin, talon ja kodin. Minä olin 19 vuotias, ja minulla oli mies ja omakotitalo. Aika hyvin muihin tuntemiini ihmisiin verrattuna.
Se on niin outoa miten kaikki on muuttunut. Ennen olin se itsepäinen lapsi kotona, jolla oli sisko ja koulu ja pari kaveria, ei muuta elämää. Olin aina äidin suosikki ja isä… No isästä ei puhuta. Sitten menin lastenkotiin siskoni kanssa, rakastuin elämäni mieheen ja sain tämän siskosta iäkseni parhaan ystävän. Pian sain selville, että vampyyrejä on olemassa, ja itsestänikin tuli sellainen!
Pian meninkin naimisiin rakkauteni kanssa, ja lähdin pois lastenkodista. Sitten yritin kerran hankkiutua raskaaksi, muttei siitä tullut mitään… Pian huomasin muutenkin, etten ollut enää vampyyri, niin kuin ei Alexanderkaan ollut. Se muutti kaiken! Pystyimme oleskelemaan päivät pitkät ulkona ja tekemään kaikkea ihanaa, kuten nukkumaan ja syömään koko ajan! Olen muutenkin muuttunut ihmisenä paljon, olen tullut aikuisemmaksi ja värjännyt hiukseni, ja saan mieheltäni päivittäin kaikkea ihanaa, mikä on etuoikeus vain harvoille. Alexander on muutenkin tietääkseni ystäväpiirini ainoa mies, joka tulee väkisin ja raahaamatta vaateostoksille!
Pian huomasin löytäneeni itselleni työn, alkanut menestyä siinä ja tullut eräänlaiseksi liikevaimoksi. Nyt minulla on iso talo, uima-allas, kesäkeittiö, ihana aviomies ja tyhjä kehto tyhjässä lastenhuoneessa. Mietin usein itsekseni, että miksi kukaan haluaisi kuulla enempää elämästäni, loppuhan oli jo!
Onnellinen loppu jossa prinssi ja prinsessa karkasivat, muuttivat yhteen ja elävät elämäänsä onnellisena loppuun asti, miksi siis jatkaa tarinaa ”väkisin”?
Väkisin ei kuitenkaan ole ehkä oikea sana kuvaamaan tämän hetkistä elämäntilannettani. Onhan totta tietenkin, että minulla menee kaikki hyvin, mutta minusta on pikkuhiljaa alkanut tuntua siltä, että kaikki menee vähän ”liian hyvin”…
Uusi työpaikkani sijaitsi onnekseni ihan keskustassa, eikä sieltä ollut siis pitkä matka liikelounaille, joissa kävin yllättävän usein. Olin muutenkin todella tyytyväinen uudesta työstäni, jonka olin saanut todella vähällä hakemisella. Toimin Twinbrookin ympäristökeskuksen toimitusjohtajan apulaisena, ja minulle oli sanottu että minulla olisi mahdollisuus kohota esimiesasemaan.
Käveltyäni pitkät pätkät toimistokerroksen sokkeloisia käytäviä, löysin jälleen tieni hieman tunkkaiseen työhuoneeseeni, jossa ei tietenkään ollut ikkunoita! Todella ympäristökeskusmaista, ei ikkunoita mutta seinällä komeilee iso panoraama jostain täydellisen kauniista vuoristomaisemasta.
Tervehdin pöydän takana istuvaa, konetta naputtelevaa kolleegaani Breetä, virallisesti Bree Monroeta.
– Huomenia Bree!
– Ai, Hazel... hän vastasi epämääräisesti ja kyykki koneensa takana varsin intensiivinen katse naamallaan. Yhtäkkiä hän kuitenkin sammutti koneen näytön, ja nousi seisomaan.
– Kuule Hazel, minun pitikin puhua sinulle vähän.
Pala nousi kurkkuuni. Mitä Breellä oli mielessään? Hän on siis yleensä todella mukava ihminen, mutta hänellä on todella ikävä tapa olla kärkkään utelias...
– Niin Bree?
– Älä nyt pelästy! En minä sinun koko elämänkertaasi ole saanut selvile, hän nauroi nähdessään pelästyneen naamani.
– Ai, en minä... Tai siis...
– Ei, ota ihan rauhassa, hän hekotteli, ja sai vakuutettua minut rauhalliseksi.
– Minun piti lähinnä kysyä sinulta, no – itsestäsi. Tai siis iästäsi. Sinähän olet 19 vuotias? hän sanoi epävarmasti hymyillen.
– Meni ihan oikein, naurahdin varovasti.
– Niin, eli sinä olet 19, ja naimisissa, eikö?
– Olen, sanoin jo hieman epäilevästi.
– Siis ei siinä mitään vikaa ole, mutta herranjestas! Kerro minulle menestyksesi salaisuus. Sinähän asut isossa omakotitalossa, olet naimisissa ja herra tietää koska saat ensimmäisen lapsesi!
– No, ei lapsia ainakaan ole horisontissa vielä, naurahdin väkinäisesti. – Ei minulla mielestäni ole mitään muuta erityistä salaisuutta kuin hyvät kontaktit Alexanderin puolelta.
– Sinä siis sait tämän työpaikan suhteilla? Bree hiillosti.
Mikä kummallinen tentti tämä oli? Aloin jo vähän kummastella Breen kysymyksiä.
– No, niinhän se menee liike-elämässä, että suhteista on hyötyä, eikö?
– Hahaa, on on! Älä nyt pelästy, en minä äitäsi leiki.
Katsoin hiljaisena maahan, ja Bree taisi ymmärtää jotain.
– Ai anteeksi! hän sanoi hämillään.
– Ei, ei se mitään. On äiti siis vielä elossa, mutta jossain. Siis minähän vietin neljä edellistä vuotta olen ollut lastenkodissa, jossa tapasin Alexanderin ja hänen sisarensa. Oma siskoni on vielä siellä. Mutta ei puhuta minusta! Kerro sinä puolestasi itsestäsi, vaihdoin nopeasti puheenaihetta.
– Minä vai! No, sen sinä ainakin tiedät, että olen 30 vuotias, ja minulla on teinityttö ja mies ja asun rivitalossa tuolla keskustan laidalla... Bree nauroi, mutta lopetti pian kun osastopäällikkömme tuli käskemään meidät töihin. Istuimme huvittuneena koneidemme ääreen, ja aloimme tehdä töitä.
Meillä oli työn alla eräs tutkimus Twinbrookin vesistöstä, jonka yhteenveto meidän piti toimittaa esimiehellemme tämän viikon loppuun mennessä.
Naurettavaa sinänsä, että olen ajautunut ympäristöaiheiseen työhön, sillä en oikein ole koskaan ymmärtänyt ympäristöasioiden päälle, ja olin surkea bilsassa, siksi minua rupesikin hihittämään kun ajattelin mitä olin sillä hetkellä tekemässä.
– No mikäs nyt naurattaa? Bree hymyili.
– Ei mikään, muttet sinäkään taida duunia juuri tehdä? kysyin topakasti Breen hyvin tuntien.
– Äh, käräytit minut... hän nauroi katsellessaan jotain videoita netistä.
Katselin netissä surffaavaa Breetä, ja mietin miten käänteiset persoonat olimme. Minä, joka olin melkein kymmenen vuotta Breetä nuorempi, tein töitäni asiallisesti, kun taas hän surffaili netissä lukemassa uusia julkkisjuoruja ja katseli musiikkivideoita.
Istuimme koko lopun päivän ja iltapäivän lounastaukoa lukuunottamatta näyttöpäätteiden edessä, minä raivokkaasti töitä tehden, Bree... No hänestä en tiedä.
Mielestäni aika kului töissä kiittävän nopeasti, mistä olin iloinen. Jos istuisin koko päivän kotona, en varmastikkaan keksisi mitään tekemistä.
Tulin kotiin kuuden aikaan, rättiväsyneenä, ja ihan nälissäni. Etsiskelin katseella muruani, jonka bongasinkin istumassa keittiön saarekkeen vieressä.
– Moikka kulta!
– Millainen päivä töissä? hän kysyi epämääräisesti lehtensä takana.
– Ei valittamista, olen ihan rätti kun minä tein kaiken työn ja Bree vain oli...
– Se Bree kuullostaa aika tunnolliselta työmyyrältä, Alexander nauroi.
Pian hän pomppasi pystyyn, ja tuli kiertämään käsivartensa ympärilleni, ja kuiskasi suudeltuaan korvaani.
– Mitä syödään?
Romanttinen hetki pilaantui sillä sekunnilla.
– Mitä sinä menit sanomaan? kysyin närkästyneenä.
– Mitä mitä? Alexander hämmästyi päästäen otteensa irti.
– Minkä lauseen herra päästi äsken suustaan.
Alexander seisoi siinä kuin puulla päähän lyöty.
– Voi jestas sinä et vain tajua!? Minä olen tehnyt rankkaa duunia koko päivän, ja sinä olet ollut kotona myös, toivottavasti koko päivän! huusin naama punaisena. – Sinulla on ollut koko päivä aikaa tehdä jotain järkevää, mutta sinä olet kuitenkin tietysti juossut toisissa naisissa! huusin raivostuen.
– Minä kysyn yhden vaivaisen kysymyksen ja sinä syytät minua uskottomuudesta.
Seisoin hetken hiljaa, ja Alexander jatkoi läksyttämistäni.
– Mitä sinä sitä paitsi jeesustelet siinä! Minä en ole sataan vuoteen syönyt, ja nyt minun yhtäkkiä pitäisi osata kokata?
– Ei yhdeksäntoistavuotiaan pidä voida ratkaista tällaisia asitoita! minä kiljuin hysteerisesti.
– Ai yhdeksäntoistavuotiaan ei pidä osata laittaa ruokaa? Alexander kysyi halveksuen.
– No niin, puhuit itsesi pussiin! Mikset ole tehnyt ruokaa?
– Ai siitä tässä onkin kyse, hän mutisi..
– No johan olet urpo! Siitäpä siitä! kiljaisin.
– Ota nyt ihan rauhassa! Ja minä toivon että sinä pyydät minulta anteeksi sitä, että syytät minua uskottomuudesta, hän jatkoi omahyväisesti.
– Aaah! Hei haloo, iso mies? Sinä puhut kuin pikkukakara! Vastaisit vain alkuperäiseen kysymykseeni, miksei minua odota lämmin ruoka.
– Jaa siihenkö sinä halusit vastauksen? Alexander hölmistyi. – Minäkun luulin että sinä haluat tietää montako kulmakunnan naista kävin kaatamassa päivän aikaana! hän huusi.
– Miten sinä voit olla noin lapsellinen? tiuskaisin.
– Miksi me riitelemme kuin pikkukakarat? Alexander tiuskaisi takaisin.
– En minä tiedä, huokaisin lopulta, laskien käteni alas.
– Ei riidellä, Alexander sanoi lempeästi hymyillen enkelin hymyään. – Eihän?
– Ei riidellä, sanoin ja lähdin tekemään ruokaa.
Tunsin itseni täydelliseksi luuserihäviäjäksi. Menin alistumaan miehelle, ja tekemään ruoan häviäjänä. Enkä edes saanut vastausta kysymykseeni. Taidan olla ihan perus luuserinainen.
Lalalaa, siinä oli 2. kirjan 1. osa! Mitäs piditte? Alkoivatko tapahtumat liian jostain tyhjästä, oliko teksti tönköndeeriä? Mitä vaan! Kritiikkiä ja ruusuja otan vastaan! :D
