Luku 7 Rakkauden tuulet

Hmm... Tämä on nyt ehkä mennyt siihen, että teen vähän lyhykäisempiä osia, ja en todellakaan tiedä miksi... Käsikirjoitus on osan kohdalta vain liian lyhykäinen, enkä halua ängetä osaan liikaa, etten mene kirjoittaessani ihan solmuun... :)
Näiden osien välillä on nyt omastanikin mielestäni aika pitkä väli, mutta -.- inhottaa sanoa että koulussa on kauhee häslinkipäslinki päällä ;)

Tuntui kuin jokainen arkipäivä olisi ollut juhlaa! Siihen oli kaksi syytä: Minulle itselleni se toinen on se, kuinka onnellinen olen Alexanderin kanssa ja toinen on se, että Yvonne on niin lepsu, että me saimme tilata pizzaa ja syödä kakkua ja kaikkea hyvää melkein joka päivä!
– Ush! Miten te voitte syödä tuollaista roskaa? Maya sanoi melkein joka päivä. 
– No, onhan tämä roskaa, mutta se on hyvää! Pearl nauroi.
Mayan ei tarvitse syödä ollenkaan, sillä hän on perinyt sen taidon Marialta. Joskus kadehdin suuresti Mayaa..

– Maya on aika tempperamenttinen nuori nainen, naurahdin  kun hän oli lähtenyt ovet paukkuen.
– Ei sille tietenkään mitään voi, mehän olemme olleet tässä samassa talossa jo ties kuinka kauan, mutta hän on ihan uusi! Alexander muistutti.
Mumisin jotain vastaukseksi ja nappasin laatikosta uuden palan pizzaa.

Pian kun kaikki olivat saaneet syötyä, lähdimme olohuoneeseen,  Pearl jäi vielä seisomaan ruokahuoneeseen.
– Mitä Alex? Aiotko sinä kertoa? hän sanoi hieman epäröiden katsoen Alexanderin perään.
– On aika, Alexander vastasi siskolleen ja meni nopeasti edelleni.
Olohuoneessa hän kysyi, josko haluaisin tulla hänen kanssaan puutarhaan istuskelemaan.
– To-totta kai... vastasin hieman huolissani. Mitä hän oikein aikoisi kertoa minulle?

– Meidän sukumme on vuosisatoja, tai oikeastaan vuosituhansia ollut täynnä Vampyyrejä. Kaiken päälle meidän sukumme on joskus kuulunut tämän maan hallitsijakastiin.

Kun me olimme pieniä, olimme enää vain pieni aatelis-suvun haara, mutta hallinnollisesti todella voimakas.

Minä olen elänyt sen verran kauan, että olen nähnyt tämän kaupungin nousut ja laskut. Muistan vieläkin hyvin kun teollistuminen oli saanut aikaan asukasryntäyksen tässä kaupungissa, silloin tämä kaupunki oli väriloistossaan, toisin kuin nyt. Tällä on enemmänkin vain vanhojen työläisperheden uusia sukupolvia.

Niin, kun me olimme pieniä, meillä oli sisko, hänen nimensä oli Eon, hän oli kuitenkin erilainen kuin koko muu perhe... 

hän ei ollut Vampyyri.

– Miten se on mahdollista? Oliko hänellä sama isä kuin teillä muilla? Tai, tuo nyt oli ihan asiaton kysymys…

– Ei,ei se ollut asiaton kysymys, mekin mietimme sitä silloin, ja nyt. Niin, Eon sai vähän erilaisen nimen kuin hän oikeasti oli… Eon tarkoittaa ikuisuutta, ja äiti luuli Eonin syntyesä, että hän saisi vampyyrilapsen… Joka tapauksessa, Eon eli hyvän ja pitkän elämän, ja kuoli paljon yli satavuotiaana.

– Voi kulta, se on kauheaa kuulla!

–  Ei se niin kauheaa ole, tai, nyt kun tiedämme että hän eli hyvän elämän.
Olin todella järkyttynyt... Voiko niinkin käydä? Sitten olin pitkään hiljaa miettien sitä, miltä Eon mahtoi näyttää...
– Kuule Alex...
– Niin?
– Miltä Eon näytti?
– Haha, tuo on juuri sellainen normaali kysymys mikä naisille tulee ensimmäisenä mieleen! hän nauroi. – No, minä kerron... Eonilla oli mustat pitkät hiukset, ja hän oli piirteiltään hyvin paljon saman näköinen kuin Pearl... Hänellä oli suuret vihreät silmät ja... No, hän oli todella hoikka... Kateeksi kävi....
– Hän kuullostaa todella kauniilta... 

– Entä tuota... Millainen luonen hänellä oli?
– Hän oli ensinnäkin horoskoopiltaan kauris... Hän syntyi juuri ensimmäinen ensimmäistä, kello 00.05, eli oli todella hilkulla, ettei hän ollut toisen vuosikymmenen puolella syntynyt... Alexander naurahti. – Niin, se luonne... No Eon oli todella kärsivällinen ja rauhallinen, ja tykkäsi olla aika paljon omissa oloissaan, muttei häntä haitannut jos Pearl paijasi häntä koko ajan...

– Hän kuullostaa aika paljon Mayalta, mutta siitä paijaus osiosta en tiedä...
– Voisi sanoa että Maya näyttääkin todella paljon häneltä...
– Muuten, mustat hiukset? Keneltä kummalta hän ne peri?
– Varmasti isältä... Isällä oli mustat hiukset... hän muisteli.
– Elävätkö muuten vanhempasi tai... Siis... Hehän olivat vampyyrejä?

– Elävät kyllä! Mutta en tiedä onko sinun fiksua tavata heidät, he tuota... Edustavat sitä vanhempaa vampyyrisukupolvea, joka upottaa hampaansa siihen esineeseen tai asiaan, mikä haisee ihmislihalta... He ovat enemmänkin sitä draculatyyppiä...
Kylmät väreet kulkivat hetken lävitseni, mutta en näyttänyt puoliksi hieman tukalaa oloani ulospäin.

– Mutta Alex...

– Niin?

– Miksi sinä ja Pearl olette tällä, jos teidän vanhempanne kerran elävät?

– Siihen on pitkä ja monisyinen syy...

– Kyllä minä jaksan kuunnella! sanoin painokkaasti.
– Voin minä sen kertoa, mutta se vie kauan... Jos lähdetään kävelemään.
– Odota ihan hetki, käyn sisällä vaihtamassa toisen mekon... Minulle tulee kuuma tässä villapaidassa, vannotin ja lähdin yläkertaan pää kolmantena jalkana, mutta muistin pian, että nyt kun olen vampyyri, juoksen muutenkin lujaa...

Kun viimein olin saanut vaihdettua vaatteet, lähdimme liikkeelle. Alexander käveli koko ajan edellä, ja minä seurasin ripein askelein perässä.
– Niin, kerrotko sinä nyt? kysyin.
– Haluatko että kerron sen olipa kerran muodossa, vai ihan realistisesti... Se on nimittäin aika pitkä juttu... hän kysyi nauraen.

– Mielellään realistisesti...
– Niin... Oli kuudestoista syyskuuta, 1880... Me asuimme siihen aikaan kaupungin reunamilla, eräässä isossa kartanossa. Niin, tuona päivänä, kaikki sujui muuten ihan hyvin, paitsi että ilma oli tavallista kuivempi, ja hieman kuuma.
Kaikki kuitenkin riemuitsivat, kun sadepilvet alkoivat kerääntyä taivaalle. Äiti ei kuitenkaan ollut kovin innoissaan, ja hän sanoi että tulisi ukkonen.
No, me jatkoimme rauhassa kaikkia toimiamme...

– Sitten?
– Niin, sitten alkoi sataa, ja miehet jotka olivat pellollamme töissä, alkoivat hurrata innoissaan. Äiti näytti kuitenkin yhä epäileväiseltä, ja syystä.
Sadetta kesti vain pari minuuttia, ja sitten alkoi jyristä oikein kunnolla. Äiti käski isän mennä sanomaan peltotyöläisille, että he tulisivat sisään, sillä salama voisi sytyttää pellon palamaan.

– Ja kuten tavallista, äiti oli oikeassa... Salamat alkoivat välkkyä taivaalla, ja pian niitä alkoi leiskua alas taivaalta. Pahaksi onneksi, kaksi salamaa osui talomme lähelle. Toinen pellolle, toinen taloon. Eihän tuohon aikaan mitään ukkosenjohdattimia ollut, ja juuri uusittu katto leiskahti iloisiin liekkeihin.

– Hui herranjumala mikä lapsuus teillä kahdella on ollut!
– Niin... Siis ukkonen oli sytyttänyt talon katon, eikä tarvitse varmasti arvata kahdesti, että myös kohtalaisen kuiva pelto syttyi palamaan. Peltotyöläiset juoksivat kauhuissaan pois pelloilta ja kohti taloa, mutta kun he huoasivat senkin olevan ilmiliekeissä, he juoksivat mäkeä alas pois taloltamme, kohti jokea.

– Ja mitä? Tekö jäitte sinne, tulipalon keskelle? kysyin hämilläni.
– Jäimme tarkkailemaan tilannetta. Jossain vaiheessa, kun tuli oli edennyt toiseen kerrokseen, äiti muisti yhtäkkiä, että oli jättänyt makuuhuoneeseen jotain tärkeää, ja silti meidän ponnekkaista kielloistamme huolimatta, hän juoksi liekkimereen.
– Eikä!
– Kyllä kyllä. No, sitten me jäimme odottamaan kuoleman pelossa, että äiti tulisi takaisin, vaikka pidimme sitä erittäin epätodennäköisenä.

Alexander oli o kiihdyttänyt kauas edelle, mutta yritin kuunnella hänen huutoaan.
– Siinä vaiheessa meille selvisi eräs vampyyrien ominaisuus, tulenkestävyys. Nimittäin pitkän tuskaisen hetken jälkeen, äiti ilmaantui yläkerran ikkunaan, ja hyppäsi sieltä alas.
Eon sai melkein sydänkohtauksen kun katsoi äitiä. Äiti oli ilmiliekeissä, muttei mikään, vaate tai hiukset tummuneet palamisesta. Liekit vain nuolivat äitiä jättämättä häneen mitään jälkiä.

– Mitä sitten tapahtui? kysyin lapsellista intoa puhkuen, ja lähdin juoksemaan hänen peräänsä.
– No, huomasimme että talonpojat olivat tulossa, joten äiti kävi äkkiä maahan makaamaan, sillä eihän hän nyt siinä voinut seistä, ilmiliekeissä ihmisten edessä...
Niin, sillä että äiti makasi maassa, yritimme saada kyläläiset uskomaan, että hän on palanut hengiltä. Kun talonpojat tulivat luoksemme, Pearl haki äkkiä vettä "sammuttaakseen" äidin. Kaikki kiljuivat ja itkivät, sillä he luulivat äidin kuolleen.

– Kun väki hiljalleen lähti, äiti nousi seisomaan, ja me aloimme käydä kiivasta keskustelua siitä, mitä meidän pitäisi tehdä. Äiti oli sitä mieltä, että kun me nyt olemme menettäneet kaiken, ei meillä olisi varaa kasvattaa kaikkia lapsia, joten minä ja Pearl tarjouduimme lähtemään lastenkotiin.
Sitten kehitimme suunnitelman siihen, miten saisimme kyläläiset uskomaan, että äiti, isä ja Eon kuolivat tulipalossa.

– No, mitä sitten kävi? kysyin jännittyneenä.
– Mitäs siinä, äiti ja isä alkoivat esitää Eonin kanssa kuollutta, ja muuttivat kaupungn uloimmalle laidalle asumaan, siihen taloon, missä äiti ja isä asuvat vieläkin.
– Ja sielläkö he kolme asuivat siihen asti kunnes... No, Eon kuoli?
– Siihen asti ja vieläkin. Äiti oli ihan murtunut, kun pysyi itse nuorena, ja näki tyttärensä kasvavan ja kuolevan. Äiti ei ole päässyt siitä vieläkään yli...

Kun Alexander lopetti kertomuksensa, olimme kummatkin ihan hiljaa, ja juoksimme kuulaassa syysilmassa. Pian huomasimme, että olimme tulleet vanhan ulkoilmateatterin raunioiden lähelle. Alexander ehdotti, josko me kävelisimme raunioille, ja näyttelisimme hieman, roomalaiseen henkeen.
Huvituin ja innostuin ehdotuksesta, ja suostuin mielelläni.

Kävelimme korkeiden pilareiden luo, ja katselimme hetken lumoutuneina ympärillemme. Alexander vaati, että näyttelisimme parvekekohtauksen romeosta ja juliasta. Naurahdin ensin, etten varmasti muistaisi koko kohtauksen sanoja, mutta suostuin kuitenkin.

Alexander aloitti:
Vait! mikä loisto tuolla ikkunassa?
Se itä on, ja Julia aurinko! --
Oi, nouse, kaunis aurinko, ja surmaa
Tuo kade kuu, mi kalvas kaihost' on,
Kun sinä, hänen piika-neitsyensä, Hänt' olet monta vertaa ihanampi!
Hänt' älä palvele, hän kade on. Vestaali-pukunsa vain kalvetuttaa,
Vain narrit sitä käyttää; pois se heila! Mun tyttöni se on, mun armahani!
Oi, jospa hän sen tietäisi! -- Hän puhuu, Vaikk'ei hän sanaa virka. Mitä siitä? Nuo silmät puhuu, vastata ma tahdon,
Oi, liiaks kerskaan, hän ei puhu mulle. Kaks taivaan kaunihinta tähteä
Sai estettä ja loistamaan sill' aikaa
Pyys Julian silmät heidän kehässään! Mitä, jos hänen silmäns' onkin tuolla, Ja tähdet hänen päässään? Posken hehku Pimentäis tähdet nuo kuin päivä lampun. Taivaalla hänen silmäns' säteillen Kautt' ilmakerrosten niin välköttäisi, Ett' aamuvirttään linnut visertäisi. Kah, kuinka poskeaan hän käteen nojaa! Oi, jos tuon käden sormikas ma oisin,
Koskettaa tuohon poskeen saisin!

Kuuntelin hämmästyneenä, kuinka Alexander muisti koko jutun sana sanalta, ja pinnistin muistiani, ja yritin miettiä mitä Julia sanoi siihen, lopulta voihkaisin teatraalisesti:
Voi mua!

Alexander:
Hän puhuu! -- Puhu taasen, kirkas enkeli! Niin ylvä yössä olet pääni päällä, Kuin taivaan siivillinen airut silmiss'
On hämmästyvän kuolevaisen, joka Kumartuin taapäin sitä tuijottaa,
Kun leijuvilla pilvillä se liitää Ja povell' ylä-ilmain purjehtii.

Lausuin koko näytelmän klassisimman lauseen niin kauniisti kuin osasin:
Oi, Romeo, Romeo! Miksi olet Romeo?
Isäsi, nimes kiellä; tai jos sinä Et sitä tahdo, vanno lempes mulle,
Ja Capulet en enään ole minä.

Alexander:
Puhunko jo, vai kuuntelenko vielä?

Minä:
Sun nimes vain on viholliseni;
Sin' olet sinä, etkä Montague.
Mit' on se Montague? Ei käs', ei jalka, Ei suu, ei silmä, eikä muukaan osa Se miehest' ole. Ota toinen nimi!
Mit' on se nimi? Mitä ruusuks kutsut,
Yht' ihanasti toisin nimin tuoksuu.
Näin Romeo, vaikk' ei nimens oiskaan Romeo, On yhtä kallis nimeänsä vailla. -- Pois heitä nimes, se ei sinuun kuulu,
Ja nimest' ota minut kokonaan!

Alexander:
Sanaasi tartun kiinni. Kutsu vain
Mua armaakses, niin uuden saan ma kasteen;
Täst'edes Romeo en tahdo olla.

Minä:

Ken olet sa, jok' yöhön peittyen,

Näin salaisuuteheni isket?

– Minä olen Alexander! Hän sanoi pehmeästi, ja suuteli myös, yhtä pehmeästi.
– Miks tänne tulit, kerrohan, ja kuinka?
On muuri korkea ja työläs nousta,
Ja paikka kuolema on Montaguelle,
Jos kohtais joku heimostain sun täällä.

Ma lemmen kerkein siivin yli lensin,
Ei lempeä voi kivilinnat estää; Ja mitä lempi voi, lemp' uskaltaa:
Sen vuoks ei mua estänyt sun heimos.

Alexander sanoi sen kauneimmalla äänellään, ja tarttui minua samalla käsistä kiinni. Olin hetken aivan hiljaa, ja katselin Alexin touhua. Sitten tunsin menettäneeni puhekykyni kokonaan, ja katselin aivan transsissa Alexanderin liikkeitä.

Sanoja ei tarvittu, ne olisivat vain pilanneet tuon kauniin hetken. Olin onnesta sokea ja kuuro, enkä keksinyt mitään sanottavaakaan, joten rakkaus mykistää.

– Olit sitten Montague tai et, minä rakastan sinua! kiljaisin, ja hyppäsin Alexanderin syliin.
– Ja olit sinä Capulet tai et, minäkin rakastan sinua!

Noniin, kliseinen ja klassikko on yhdistetty! Mitäs piditte? Kommentoikaa ja jakakaa tunteenne! ♥

luku 6 Kasvot joita et ennen nähnyt

Tämä osa ilmestyi nyt sitten uuden ulkoasun kunniaksi!
Tässä on tällainen aika lyhykäinen väliosa, artistinaan Sara Bareilles, kappaleellaan Gravity!
Mielestäni tästä osasta tuli semi jännittävä, mutta enemmän sellainen tynkä... :D

Talon ilmapiiri ei ollut todellakaan kehuttava. Ketään ei huvittanut tehdä mitään, kaikki tiuskivat toisilleen. Luulen että jokainen oletti Olgan lähdön jälkeen, että tuntisimme itsemme jotenkin erittäin vapaiksi, mutta ylenpalttinen kurittomuus ei näyttänyt olevan hyvä asia, ei! Ei ollenkaan! Joannella oli erityisen paha tapa kärvistellä kaikille pienistäkin asioista. Nytkin hänellä tuntui olevan jotain kahnausta Alexanderin kanssa, vaikkei Alex ollut mielestäni tehnyt mitään.

–      - Miksi jääkaapin ovi oli taas auki? Montako kertaa minun pitää sanoa, etteivät veripussit pysy kylminä jos jääkaapin ovi on auki!

–      –Joanne, rauhoitu! Ei yksi jääkaapinovi voi maailmaa kaataa!

–      –Sinä nyt et tiedä… Miehet! Mikä teitä vaivaa, yleinen välittämättömyyskö?

–      –Joanne…

–      –Älä sinä tule minua Joannettelemaan!

–      –Mitä…?

Olin itse keittiössä tekemässä ruokaa, ja kuuntelin Joannen napisemista huvittuneena. Hänellä taisi olla pinna suhteellisen kireällä… Kenellä ei olisi ollut?

–      – Yritä nyt painaa se kalloosi, ettet sinä voi olla noin välinpitämätön! Joanne puhisi raivosta kihisten.

–      – Siis onko tämä jotain pilaa, vai ovatko naiset todella noin heikkohermoisia? Alexander taivasteli.

–      – Sitä sopii miettiä! 

Niin sanotut, hiljaiset riidat alkoivat yleistyä talossa entistä enemmän. Tunsin itseni kauhean ulkopuoliseksi, koska Alex, Pearl ja Joanne osasivat lukea ajatuksia, minä en! Niin, siis hiljaiset riidat, eli ajatusten välillä käytävät riidat. Se tekee talosta osittain koomisen paikan; ensin melutaan ja huudetaan täyttä kurkkua, sitten käydään ajatusten välistä taistoa, lopulta nauretaan tapahtuneelle, ja keksitään uusi riidanaihe…

–      – No onhan se totta! Alexander avasi lopulta suunsa. – Muttet sinäkään ole aina oikeassa!

–      – Pitää vain antaa tilaa toiselle!

–      – Niin, niin…

Remahdin keittiössä nauruun, ja menin olohuoneeseen hekottamaan.

–      – Mikäs nyt noin hauskaa? Joanne kysyi epäilevästi.

–      – Kuvitelkaa nyt miltä tuo riita ulkopuoliselle kuulostaa! Ensin te tappelette jääkaapin ovesta, hetken hiljaisuuden jälkeen te puhutte siitä, pitääkö toiselle antaa tilaa… Koomista… Alexander alkoi selostukseni myötä hekottaa hiljaa, ja katsoi minua.

–      – Hahahaa… Joanne mutisi, ja käänsi meille selkänsä, ja me aloimme Alexin kanssa nauraa täyttä kurkkua.

–     –  Mitä me nyt seisomme tässä soittamassa toisillemme suuta? Alexander sanoi. – Puhuttaisiin sitä, mitä me teemme tulevaisuudessa! Tällainen elämäntapa ei vie pitkälle! hän jatkoi isällisesti.

–     –  Kuulinko sanan tulevaisuus? kuului ovensuusta, johon Pearl oli saapunut hiiren hiljaa.

Tämä tilanne johti jälleen kummallisen kierteen kautta ystävälliseen jutusteluhetkeen. Nyt voin todistaa että kaava on aina sama: riita, hiljainen riita, nauru, juttelu! Mikäköhän mahtaisi olla seuraava riidan aihe? Liian pitkä nurmikko?

–      – Oletteko te muuten ajatellut sitä, että tänne tulee satavarmasti joku muu Olgan tilalle! Pearl huomautti.

–      –Se on kyllä totta, mutta kuka, millä perustein? Ei kai Olgalla ollut sukulaisia?

–      –Sukupuun laajuutta en tiedä, Pearl aprikoi. – Mutta on hänellä lähisukulaisia kuitenkin… Sisko ja veli, muistaakseni.

–      – Herranjestas, lisää Olgia! parahdin, ja teko itkin Alexanderin olkapäätä vasten.

–      – Suvussa on yleensä vain yksi musta lammas, Pearl huomautti.

Toinen viikko ilman Olgaa kului verkkaisesti, mutta jotain olin sentään saanut aikaiseksi, nimittäin raahattua Pearlin vaatekauppaan! Olin saavutuksestani suunnattoman tyytyväinen, itse Pearlista en tiedä… Kävelin juuri ohi, kun näin Pearlin tarkkailevan etupihaa.

–     –  Näkyykö oravia? naurahdin, ja Pearl kääntyi salamana minua kohti.

–      – Ei oravia, Olgia!

–      – Mitä Olgia! kiljaisin, ja juoksin ikkunaan.

–      – No ei varsinaisesti Olgia, mutta ennustan pahinta, eli Olgan siskoa… hän henkäisi.

Nainen näytti kävelevän hämmästyttävän nopeasti ikäänsä nähden pihatien poikki. Hän oli satavarmasti Olgan sisko, sillä hänen kasvonpiirteensä toivat huolestuttavasti mieleen Olgan. Lopulta häntä ei enää näkynyt ikkunasta, mutta ovelta kuului kuitenkin ovikellon ääni. 

Pearl käveli hitaasti ovelle, ja katsoi naista lasiruutujen läpi. Jäin seisomaan käytävään, mutta kurkin koko ajan ovelle. Pearl väänsi ovenkahvaa, ja avasi oven niin että nainen pääsi sisään. Hän käveli määrätietoisesti käytävän suulle ja jäi siihen seisomaan ja tapittamaan meitä.

Olin luikkinut olohuoneeseen, ja jätin Pearlille kunnian esitellä itsensä ensin.

–      – Tuota, hei! Minä olen Pearl, ja veljeni Alexander odottaa tuolla olohuoneessa muiden kanssa… hän aloitti, äänen voimakkuuden hiljeten sana sanalta naisen tiukan tuijotuksen seurauksena.

–      – Niinkö, mikseivät he tule tänne? nainen kysyi kylmän asiallisesti.

–      –Juu, kyllä he kohta tulevat…

– Saavat tulla nyt, hän sanoi lempeästi, mutta tiukasti.

Kaikki kuulivat naisen sanat, ja aloimme ilmaantua hitaasti käytävälle. Tuo outo nainen oli saanut meihin kuria, jo ennen kuin tiesimme edes kuka hän oli! Kävelin ensimmäisenä käytävälle, ja suuntasin askeleeni naisen eteen.

–     –  Hei, minä olen Hazel, ja tuo keltapaitainen on sisareni Joanne, esittelin itseni nopeasti.

–      –Minä olen Yvonne, Olgan sisko.

–      –T-tuo-tuota… Mitä Olgalle kuuluu? kysyin nopeasti yrittäen keksiä puheenaiheen.

–      –Hän voi hyvin, ehdonalaisessa. Hän on kotonaan, ei mitään ihmeellistä.

Joannekin tuli nopeasti naisen eteen puhumaan, ja esittäytymään. Nainen keskusteli Joannen kanssa aikansa, ja täytyy myöntää että pelästyin oikein kunnolla, kun nainen huudahti:

–         – Jo saa tämä virallinen sönköttäminen loppua! Voin ensitöikseni ilmoittaa, että olen Olgan peilikuva, ja olen inhonnut häntä aina, kuin varmasti tekin, ja toiseksi, haluan kysyä, missä on keittiö, sillä minä aion paistaa lettuja!

– Pelästyin melkein silmät päästäni. Tuo Yvonne astele sisään taloon, ilmoittaa pitävänsä siskoaan lehmänä ja lähtee paistamaan lettuja… Tuon naisen kanssa saatan mielelläni ystävystyä!

Viikko Yvonnen kanssa sujui mutkitta! Hän vaikutti oikeasti kiinnostuneelta meidän asioistamme, ja kuunteli antaumuksella Pearlin pianonsoittoa.

Oli siis eräs keskiviikkoilta, ja Pearl oli raahannut syntikkansa terassille. Me muut istuimme ja kuuntelimme Pearlia. 

Sitten Yvonne saapui terassille.

–      – Noniin, jos saan pyytää huomiotanne ihan pieneksi hetkeksi, ilmoittaisin, että meille on tulossa vieras!

–      – Nyt tuo sana kuulostaa aika vieraalta, naurahdin epäilevästi. – Kuka meitä haluaisi tavata.

–      – Eräs nuori naishenkilö.

– Ehdin jo hetken epäillä, josko Maria tai Diane olisi tullut käymään, mutta sitten terassille astui nuori tyttö, jota en mielestäni ollut koskaan nähnyt.

–     –  Muut, tässä on Maya, Maya, Pearl, Joanne, Hazel ja Alexander! Yvonne esitteli.

–      – Hei Maya! Pearl sanoi innoissaan, ja kun Maya kohdisti katseensa Pearliin, hän näytti tälle leveän hymyn. Sitten hän nosti katseensa Pearlista, ja katsoi Alexanderia, ja hymyili tällekin.

Katselin kummastuneena tätä hymyilykierrosta, ja katsahdin sitten Pearliin ja Alexanderiin. Viimein tajusin, että Maya tunsi heidät!

Kun Yvonne lähti pois, Pearl nousi äkkiä juttelemaan Mayalle.

–      – Ihanaa! Sinä tulit viimein! Odotinkin sinua! Pearl riemuitsi.

–      – Minä en olisi päässyt aikaisemmin, äiti ei ollut vielä lähtenyt… Tulin heti kun pääsin! Maya sanoi pehmeällä äänellä.

Katselin ja kuuntelin kummastuneena heidän vuoropuheluaan, ja kun he olivat lopettaneet, Pearl käänsi Mayan puoleemme sanoen:

–      Noniin ihmiset! Maya Haly! Pearl sanoi yhtenä hymynä.

–      Hetkinen, Haly… Oletko jotain sukua Marialle ja Dianelle? kysyin innostuen.

–      Lähisukua! Maya korjasi. – Olen Marian lapsi!

–      Ai sitä Maria silloin sanoi sinulle, hän passittaisi lapsensa tänne!? huudahdin hämmästyneenä.

–      Ei aivan passittanut, mutta lähetti hoitoon! Maya korjasi jälleen. – Äiti ja Diane lähtivät matkalle Afrikkaan, ties moneksiko vuodeksi! Minä tulin tänne asumaan!

Koko tilanne päättyi osaksi koomiseen, osaksi hieman vaivautuneeseen tilaan. Ai että oikein asumaan…

Noniin! Tämä osa tuli vähän niinkuin juhlistamaan uutta ulokoasua! Yritin nyt kirjoottaa tekstit ei-kuvateksteinä, mutta viimenen teksti on keskitetty...

Toivottavasti päitystahti ei ole liian tiuha... Anteeks...