luku 6 Kasvot joita et ennen nähnyt

Tämä osa ilmestyi nyt sitten uuden ulkoasun kunniaksi!
Tässä on tällainen aika lyhykäinen väliosa, artistinaan Sara Bareilles, kappaleellaan Gravity!
Mielestäni tästä osasta tuli semi jännittävä, mutta enemmän sellainen tynkä... :D

Talon ilmapiiri ei ollut todellakaan kehuttava. Ketään ei huvittanut tehdä mitään, kaikki tiuskivat toisilleen. Luulen että jokainen oletti Olgan lähdön jälkeen, että tuntisimme itsemme jotenkin erittäin vapaiksi, mutta ylenpalttinen kurittomuus ei näyttänyt olevan hyvä asia, ei! Ei ollenkaan! Joannella oli erityisen paha tapa kärvistellä kaikille pienistäkin asioista. Nytkin hänellä tuntui olevan jotain kahnausta Alexanderin kanssa, vaikkei Alex ollut mielestäni tehnyt mitään.

–      - Miksi jääkaapin ovi oli taas auki? Montako kertaa minun pitää sanoa, etteivät veripussit pysy kylminä jos jääkaapin ovi on auki!

–      –Joanne, rauhoitu! Ei yksi jääkaapinovi voi maailmaa kaataa!

–      –Sinä nyt et tiedä… Miehet! Mikä teitä vaivaa, yleinen välittämättömyyskö?

–      –Joanne…

–      –Älä sinä tule minua Joannettelemaan!

–      –Mitä…?

Olin itse keittiössä tekemässä ruokaa, ja kuuntelin Joannen napisemista huvittuneena. Hänellä taisi olla pinna suhteellisen kireällä… Kenellä ei olisi ollut?

–      – Yritä nyt painaa se kalloosi, ettet sinä voi olla noin välinpitämätön! Joanne puhisi raivosta kihisten.

–      – Siis onko tämä jotain pilaa, vai ovatko naiset todella noin heikkohermoisia? Alexander taivasteli.

–      – Sitä sopii miettiä! 

Niin sanotut, hiljaiset riidat alkoivat yleistyä talossa entistä enemmän. Tunsin itseni kauhean ulkopuoliseksi, koska Alex, Pearl ja Joanne osasivat lukea ajatuksia, minä en! Niin, siis hiljaiset riidat, eli ajatusten välillä käytävät riidat. Se tekee talosta osittain koomisen paikan; ensin melutaan ja huudetaan täyttä kurkkua, sitten käydään ajatusten välistä taistoa, lopulta nauretaan tapahtuneelle, ja keksitään uusi riidanaihe…

–      – No onhan se totta! Alexander avasi lopulta suunsa. – Muttet sinäkään ole aina oikeassa!

–      – Pitää vain antaa tilaa toiselle!

–      – Niin, niin…

Remahdin keittiössä nauruun, ja menin olohuoneeseen hekottamaan.

–      – Mikäs nyt noin hauskaa? Joanne kysyi epäilevästi.

–      – Kuvitelkaa nyt miltä tuo riita ulkopuoliselle kuulostaa! Ensin te tappelette jääkaapin ovesta, hetken hiljaisuuden jälkeen te puhutte siitä, pitääkö toiselle antaa tilaa… Koomista… Alexander alkoi selostukseni myötä hekottaa hiljaa, ja katsoi minua.

–      – Hahahaa… Joanne mutisi, ja käänsi meille selkänsä, ja me aloimme Alexin kanssa nauraa täyttä kurkkua.

–     –  Mitä me nyt seisomme tässä soittamassa toisillemme suuta? Alexander sanoi. – Puhuttaisiin sitä, mitä me teemme tulevaisuudessa! Tällainen elämäntapa ei vie pitkälle! hän jatkoi isällisesti.

–     –  Kuulinko sanan tulevaisuus? kuului ovensuusta, johon Pearl oli saapunut hiiren hiljaa.

Tämä tilanne johti jälleen kummallisen kierteen kautta ystävälliseen jutusteluhetkeen. Nyt voin todistaa että kaava on aina sama: riita, hiljainen riita, nauru, juttelu! Mikäköhän mahtaisi olla seuraava riidan aihe? Liian pitkä nurmikko?

–      – Oletteko te muuten ajatellut sitä, että tänne tulee satavarmasti joku muu Olgan tilalle! Pearl huomautti.

–      –Se on kyllä totta, mutta kuka, millä perustein? Ei kai Olgalla ollut sukulaisia?

–      –Sukupuun laajuutta en tiedä, Pearl aprikoi. – Mutta on hänellä lähisukulaisia kuitenkin… Sisko ja veli, muistaakseni.

–      – Herranjestas, lisää Olgia! parahdin, ja teko itkin Alexanderin olkapäätä vasten.

–      – Suvussa on yleensä vain yksi musta lammas, Pearl huomautti.

Toinen viikko ilman Olgaa kului verkkaisesti, mutta jotain olin sentään saanut aikaiseksi, nimittäin raahattua Pearlin vaatekauppaan! Olin saavutuksestani suunnattoman tyytyväinen, itse Pearlista en tiedä… Kävelin juuri ohi, kun näin Pearlin tarkkailevan etupihaa.

–     –  Näkyykö oravia? naurahdin, ja Pearl kääntyi salamana minua kohti.

–      – Ei oravia, Olgia!

–      – Mitä Olgia! kiljaisin, ja juoksin ikkunaan.

–      – No ei varsinaisesti Olgia, mutta ennustan pahinta, eli Olgan siskoa… hän henkäisi.

Nainen näytti kävelevän hämmästyttävän nopeasti ikäänsä nähden pihatien poikki. Hän oli satavarmasti Olgan sisko, sillä hänen kasvonpiirteensä toivat huolestuttavasti mieleen Olgan. Lopulta häntä ei enää näkynyt ikkunasta, mutta ovelta kuului kuitenkin ovikellon ääni. 

Pearl käveli hitaasti ovelle, ja katsoi naista lasiruutujen läpi. Jäin seisomaan käytävään, mutta kurkin koko ajan ovelle. Pearl väänsi ovenkahvaa, ja avasi oven niin että nainen pääsi sisään. Hän käveli määrätietoisesti käytävän suulle ja jäi siihen seisomaan ja tapittamaan meitä.

Olin luikkinut olohuoneeseen, ja jätin Pearlille kunnian esitellä itsensä ensin.

–      – Tuota, hei! Minä olen Pearl, ja veljeni Alexander odottaa tuolla olohuoneessa muiden kanssa… hän aloitti, äänen voimakkuuden hiljeten sana sanalta naisen tiukan tuijotuksen seurauksena.

–      – Niinkö, mikseivät he tule tänne? nainen kysyi kylmän asiallisesti.

–      –Juu, kyllä he kohta tulevat…

– Saavat tulla nyt, hän sanoi lempeästi, mutta tiukasti.

Kaikki kuulivat naisen sanat, ja aloimme ilmaantua hitaasti käytävälle. Tuo outo nainen oli saanut meihin kuria, jo ennen kuin tiesimme edes kuka hän oli! Kävelin ensimmäisenä käytävälle, ja suuntasin askeleeni naisen eteen.

–     –  Hei, minä olen Hazel, ja tuo keltapaitainen on sisareni Joanne, esittelin itseni nopeasti.

–      –Minä olen Yvonne, Olgan sisko.

–      –T-tuo-tuota… Mitä Olgalle kuuluu? kysyin nopeasti yrittäen keksiä puheenaiheen.

–      –Hän voi hyvin, ehdonalaisessa. Hän on kotonaan, ei mitään ihmeellistä.

Joannekin tuli nopeasti naisen eteen puhumaan, ja esittäytymään. Nainen keskusteli Joannen kanssa aikansa, ja täytyy myöntää että pelästyin oikein kunnolla, kun nainen huudahti:

–         – Jo saa tämä virallinen sönköttäminen loppua! Voin ensitöikseni ilmoittaa, että olen Olgan peilikuva, ja olen inhonnut häntä aina, kuin varmasti tekin, ja toiseksi, haluan kysyä, missä on keittiö, sillä minä aion paistaa lettuja!

– Pelästyin melkein silmät päästäni. Tuo Yvonne astele sisään taloon, ilmoittaa pitävänsä siskoaan lehmänä ja lähtee paistamaan lettuja… Tuon naisen kanssa saatan mielelläni ystävystyä!

Viikko Yvonnen kanssa sujui mutkitta! Hän vaikutti oikeasti kiinnostuneelta meidän asioistamme, ja kuunteli antaumuksella Pearlin pianonsoittoa.

Oli siis eräs keskiviikkoilta, ja Pearl oli raahannut syntikkansa terassille. Me muut istuimme ja kuuntelimme Pearlia. 

Sitten Yvonne saapui terassille.

–      – Noniin, jos saan pyytää huomiotanne ihan pieneksi hetkeksi, ilmoittaisin, että meille on tulossa vieras!

–      – Nyt tuo sana kuulostaa aika vieraalta, naurahdin epäilevästi. – Kuka meitä haluaisi tavata.

–      – Eräs nuori naishenkilö.

– Ehdin jo hetken epäillä, josko Maria tai Diane olisi tullut käymään, mutta sitten terassille astui nuori tyttö, jota en mielestäni ollut koskaan nähnyt.

–     –  Muut, tässä on Maya, Maya, Pearl, Joanne, Hazel ja Alexander! Yvonne esitteli.

–      – Hei Maya! Pearl sanoi innoissaan, ja kun Maya kohdisti katseensa Pearliin, hän näytti tälle leveän hymyn. Sitten hän nosti katseensa Pearlista, ja katsoi Alexanderia, ja hymyili tällekin.

Katselin kummastuneena tätä hymyilykierrosta, ja katsahdin sitten Pearliin ja Alexanderiin. Viimein tajusin, että Maya tunsi heidät!

Kun Yvonne lähti pois, Pearl nousi äkkiä juttelemaan Mayalle.

–      – Ihanaa! Sinä tulit viimein! Odotinkin sinua! Pearl riemuitsi.

–      – Minä en olisi päässyt aikaisemmin, äiti ei ollut vielä lähtenyt… Tulin heti kun pääsin! Maya sanoi pehmeällä äänellä.

Katselin ja kuuntelin kummastuneena heidän vuoropuheluaan, ja kun he olivat lopettaneet, Pearl käänsi Mayan puoleemme sanoen:

–      Noniin ihmiset! Maya Haly! Pearl sanoi yhtenä hymynä.

–      Hetkinen, Haly… Oletko jotain sukua Marialle ja Dianelle? kysyin innostuen.

–      Lähisukua! Maya korjasi. – Olen Marian lapsi!

–      Ai sitä Maria silloin sanoi sinulle, hän passittaisi lapsensa tänne!? huudahdin hämmästyneenä.

–      Ei aivan passittanut, mutta lähetti hoitoon! Maya korjasi jälleen. – Äiti ja Diane lähtivät matkalle Afrikkaan, ties moneksiko vuodeksi! Minä tulin tänne asumaan!

Koko tilanne päättyi osaksi koomiseen, osaksi hieman vaivautuneeseen tilaan. Ai että oikein asumaan…

Noniin! Tämä osa tuli vähän niinkuin juhlistamaan uutta ulokoasua! Yritin nyt kirjoottaa tekstit ei-kuvateksteinä, mutta viimenen teksti on keskitetty...

Toivottavasti päitystahti ei ole liian tiuha... Anteeks...