Luku 7 Rakkauden tuulet

Hmm... Tämä on nyt ehkä mennyt siihen, että teen vähän lyhykäisempiä osia, ja en todellakaan tiedä miksi... Käsikirjoitus on osan kohdalta vain liian lyhykäinen, enkä halua ängetä osaan liikaa, etten mene kirjoittaessani ihan solmuun... :)
Näiden osien välillä on nyt omastanikin mielestäni aika pitkä väli, mutta -.- inhottaa sanoa että koulussa on kauhee häslinkipäslinki päällä ;)

Tuntui kuin jokainen arkipäivä olisi ollut juhlaa! Siihen oli kaksi syytä: Minulle itselleni se toinen on se, kuinka onnellinen olen Alexanderin kanssa ja toinen on se, että Yvonne on niin lepsu, että me saimme tilata pizzaa ja syödä kakkua ja kaikkea hyvää melkein joka päivä!
– Ush! Miten te voitte syödä tuollaista roskaa? Maya sanoi melkein joka päivä. 
– No, onhan tämä roskaa, mutta se on hyvää! Pearl nauroi.
Mayan ei tarvitse syödä ollenkaan, sillä hän on perinyt sen taidon Marialta. Joskus kadehdin suuresti Mayaa..

– Maya on aika tempperamenttinen nuori nainen, naurahdin  kun hän oli lähtenyt ovet paukkuen.
– Ei sille tietenkään mitään voi, mehän olemme olleet tässä samassa talossa jo ties kuinka kauan, mutta hän on ihan uusi! Alexander muistutti.
Mumisin jotain vastaukseksi ja nappasin laatikosta uuden palan pizzaa.

Pian kun kaikki olivat saaneet syötyä, lähdimme olohuoneeseen,  Pearl jäi vielä seisomaan ruokahuoneeseen.
– Mitä Alex? Aiotko sinä kertoa? hän sanoi hieman epäröiden katsoen Alexanderin perään.
– On aika, Alexander vastasi siskolleen ja meni nopeasti edelleni.
Olohuoneessa hän kysyi, josko haluaisin tulla hänen kanssaan puutarhaan istuskelemaan.
– To-totta kai... vastasin hieman huolissani. Mitä hän oikein aikoisi kertoa minulle?

– Meidän sukumme on vuosisatoja, tai oikeastaan vuosituhansia ollut täynnä Vampyyrejä. Kaiken päälle meidän sukumme on joskus kuulunut tämän maan hallitsijakastiin.

Kun me olimme pieniä, olimme enää vain pieni aatelis-suvun haara, mutta hallinnollisesti todella voimakas.

Minä olen elänyt sen verran kauan, että olen nähnyt tämän kaupungin nousut ja laskut. Muistan vieläkin hyvin kun teollistuminen oli saanut aikaan asukasryntäyksen tässä kaupungissa, silloin tämä kaupunki oli väriloistossaan, toisin kuin nyt. Tällä on enemmänkin vain vanhojen työläisperheden uusia sukupolvia.

Niin, kun me olimme pieniä, meillä oli sisko, hänen nimensä oli Eon, hän oli kuitenkin erilainen kuin koko muu perhe... 

hän ei ollut Vampyyri.

– Miten se on mahdollista? Oliko hänellä sama isä kuin teillä muilla? Tai, tuo nyt oli ihan asiaton kysymys…

– Ei,ei se ollut asiaton kysymys, mekin mietimme sitä silloin, ja nyt. Niin, Eon sai vähän erilaisen nimen kuin hän oikeasti oli… Eon tarkoittaa ikuisuutta, ja äiti luuli Eonin syntyesä, että hän saisi vampyyrilapsen… Joka tapauksessa, Eon eli hyvän ja pitkän elämän, ja kuoli paljon yli satavuotiaana.

– Voi kulta, se on kauheaa kuulla!

–  Ei se niin kauheaa ole, tai, nyt kun tiedämme että hän eli hyvän elämän.
Olin todella järkyttynyt... Voiko niinkin käydä? Sitten olin pitkään hiljaa miettien sitä, miltä Eon mahtoi näyttää...
– Kuule Alex...
– Niin?
– Miltä Eon näytti?
– Haha, tuo on juuri sellainen normaali kysymys mikä naisille tulee ensimmäisenä mieleen! hän nauroi. – No, minä kerron... Eonilla oli mustat pitkät hiukset, ja hän oli piirteiltään hyvin paljon saman näköinen kuin Pearl... Hänellä oli suuret vihreät silmät ja... No, hän oli todella hoikka... Kateeksi kävi....
– Hän kuullostaa todella kauniilta... 

– Entä tuota... Millainen luonen hänellä oli?
– Hän oli ensinnäkin horoskoopiltaan kauris... Hän syntyi juuri ensimmäinen ensimmäistä, kello 00.05, eli oli todella hilkulla, ettei hän ollut toisen vuosikymmenen puolella syntynyt... Alexander naurahti. – Niin, se luonne... No Eon oli todella kärsivällinen ja rauhallinen, ja tykkäsi olla aika paljon omissa oloissaan, muttei häntä haitannut jos Pearl paijasi häntä koko ajan...

– Hän kuullostaa aika paljon Mayalta, mutta siitä paijaus osiosta en tiedä...
– Voisi sanoa että Maya näyttääkin todella paljon häneltä...
– Muuten, mustat hiukset? Keneltä kummalta hän ne peri?
– Varmasti isältä... Isällä oli mustat hiukset... hän muisteli.
– Elävätkö muuten vanhempasi tai... Siis... Hehän olivat vampyyrejä?

– Elävät kyllä! Mutta en tiedä onko sinun fiksua tavata heidät, he tuota... Edustavat sitä vanhempaa vampyyrisukupolvea, joka upottaa hampaansa siihen esineeseen tai asiaan, mikä haisee ihmislihalta... He ovat enemmänkin sitä draculatyyppiä...
Kylmät väreet kulkivat hetken lävitseni, mutta en näyttänyt puoliksi hieman tukalaa oloani ulospäin.

– Mutta Alex...

– Niin?

– Miksi sinä ja Pearl olette tällä, jos teidän vanhempanne kerran elävät?

– Siihen on pitkä ja monisyinen syy...

– Kyllä minä jaksan kuunnella! sanoin painokkaasti.
– Voin minä sen kertoa, mutta se vie kauan... Jos lähdetään kävelemään.
– Odota ihan hetki, käyn sisällä vaihtamassa toisen mekon... Minulle tulee kuuma tässä villapaidassa, vannotin ja lähdin yläkertaan pää kolmantena jalkana, mutta muistin pian, että nyt kun olen vampyyri, juoksen muutenkin lujaa...

Kun viimein olin saanut vaihdettua vaatteet, lähdimme liikkeelle. Alexander käveli koko ajan edellä, ja minä seurasin ripein askelein perässä.
– Niin, kerrotko sinä nyt? kysyin.
– Haluatko että kerron sen olipa kerran muodossa, vai ihan realistisesti... Se on nimittäin aika pitkä juttu... hän kysyi nauraen.

– Mielellään realistisesti...
– Niin... Oli kuudestoista syyskuuta, 1880... Me asuimme siihen aikaan kaupungin reunamilla, eräässä isossa kartanossa. Niin, tuona päivänä, kaikki sujui muuten ihan hyvin, paitsi että ilma oli tavallista kuivempi, ja hieman kuuma.
Kaikki kuitenkin riemuitsivat, kun sadepilvet alkoivat kerääntyä taivaalle. Äiti ei kuitenkaan ollut kovin innoissaan, ja hän sanoi että tulisi ukkonen.
No, me jatkoimme rauhassa kaikkia toimiamme...

– Sitten?
– Niin, sitten alkoi sataa, ja miehet jotka olivat pellollamme töissä, alkoivat hurrata innoissaan. Äiti näytti kuitenkin yhä epäileväiseltä, ja syystä.
Sadetta kesti vain pari minuuttia, ja sitten alkoi jyristä oikein kunnolla. Äiti käski isän mennä sanomaan peltotyöläisille, että he tulisivat sisään, sillä salama voisi sytyttää pellon palamaan.

– Ja kuten tavallista, äiti oli oikeassa... Salamat alkoivat välkkyä taivaalla, ja pian niitä alkoi leiskua alas taivaalta. Pahaksi onneksi, kaksi salamaa osui talomme lähelle. Toinen pellolle, toinen taloon. Eihän tuohon aikaan mitään ukkosenjohdattimia ollut, ja juuri uusittu katto leiskahti iloisiin liekkeihin.

– Hui herranjumala mikä lapsuus teillä kahdella on ollut!
– Niin... Siis ukkonen oli sytyttänyt talon katon, eikä tarvitse varmasti arvata kahdesti, että myös kohtalaisen kuiva pelto syttyi palamaan. Peltotyöläiset juoksivat kauhuissaan pois pelloilta ja kohti taloa, mutta kun he huoasivat senkin olevan ilmiliekeissä, he juoksivat mäkeä alas pois taloltamme, kohti jokea.

– Ja mitä? Tekö jäitte sinne, tulipalon keskelle? kysyin hämilläni.
– Jäimme tarkkailemaan tilannetta. Jossain vaiheessa, kun tuli oli edennyt toiseen kerrokseen, äiti muisti yhtäkkiä, että oli jättänyt makuuhuoneeseen jotain tärkeää, ja silti meidän ponnekkaista kielloistamme huolimatta, hän juoksi liekkimereen.
– Eikä!
– Kyllä kyllä. No, sitten me jäimme odottamaan kuoleman pelossa, että äiti tulisi takaisin, vaikka pidimme sitä erittäin epätodennäköisenä.

Alexander oli o kiihdyttänyt kauas edelle, mutta yritin kuunnella hänen huutoaan.
– Siinä vaiheessa meille selvisi eräs vampyyrien ominaisuus, tulenkestävyys. Nimittäin pitkän tuskaisen hetken jälkeen, äiti ilmaantui yläkerran ikkunaan, ja hyppäsi sieltä alas.
Eon sai melkein sydänkohtauksen kun katsoi äitiä. Äiti oli ilmiliekeissä, muttei mikään, vaate tai hiukset tummuneet palamisesta. Liekit vain nuolivat äitiä jättämättä häneen mitään jälkiä.

– Mitä sitten tapahtui? kysyin lapsellista intoa puhkuen, ja lähdin juoksemaan hänen peräänsä.
– No, huomasimme että talonpojat olivat tulossa, joten äiti kävi äkkiä maahan makaamaan, sillä eihän hän nyt siinä voinut seistä, ilmiliekeissä ihmisten edessä...
Niin, sillä että äiti makasi maassa, yritimme saada kyläläiset uskomaan, että hän on palanut hengiltä. Kun talonpojat tulivat luoksemme, Pearl haki äkkiä vettä "sammuttaakseen" äidin. Kaikki kiljuivat ja itkivät, sillä he luulivat äidin kuolleen.

– Kun väki hiljalleen lähti, äiti nousi seisomaan, ja me aloimme käydä kiivasta keskustelua siitä, mitä meidän pitäisi tehdä. Äiti oli sitä mieltä, että kun me nyt olemme menettäneet kaiken, ei meillä olisi varaa kasvattaa kaikkia lapsia, joten minä ja Pearl tarjouduimme lähtemään lastenkotiin.
Sitten kehitimme suunnitelman siihen, miten saisimme kyläläiset uskomaan, että äiti, isä ja Eon kuolivat tulipalossa.

– No, mitä sitten kävi? kysyin jännittyneenä.
– Mitäs siinä, äiti ja isä alkoivat esitää Eonin kanssa kuollutta, ja muuttivat kaupungn uloimmalle laidalle asumaan, siihen taloon, missä äiti ja isä asuvat vieläkin.
– Ja sielläkö he kolme asuivat siihen asti kunnes... No, Eon kuoli?
– Siihen asti ja vieläkin. Äiti oli ihan murtunut, kun pysyi itse nuorena, ja näki tyttärensä kasvavan ja kuolevan. Äiti ei ole päässyt siitä vieläkään yli...

Kun Alexander lopetti kertomuksensa, olimme kummatkin ihan hiljaa, ja juoksimme kuulaassa syysilmassa. Pian huomasimme, että olimme tulleet vanhan ulkoilmateatterin raunioiden lähelle. Alexander ehdotti, josko me kävelisimme raunioille, ja näyttelisimme hieman, roomalaiseen henkeen.
Huvituin ja innostuin ehdotuksesta, ja suostuin mielelläni.

Kävelimme korkeiden pilareiden luo, ja katselimme hetken lumoutuneina ympärillemme. Alexander vaati, että näyttelisimme parvekekohtauksen romeosta ja juliasta. Naurahdin ensin, etten varmasti muistaisi koko kohtauksen sanoja, mutta suostuin kuitenkin.

Alexander aloitti:
Vait! mikä loisto tuolla ikkunassa?
Se itä on, ja Julia aurinko! --
Oi, nouse, kaunis aurinko, ja surmaa
Tuo kade kuu, mi kalvas kaihost' on,
Kun sinä, hänen piika-neitsyensä, Hänt' olet monta vertaa ihanampi!
Hänt' älä palvele, hän kade on. Vestaali-pukunsa vain kalvetuttaa,
Vain narrit sitä käyttää; pois se heila! Mun tyttöni se on, mun armahani!
Oi, jospa hän sen tietäisi! -- Hän puhuu, Vaikk'ei hän sanaa virka. Mitä siitä? Nuo silmät puhuu, vastata ma tahdon,
Oi, liiaks kerskaan, hän ei puhu mulle. Kaks taivaan kaunihinta tähteä
Sai estettä ja loistamaan sill' aikaa
Pyys Julian silmät heidän kehässään! Mitä, jos hänen silmäns' onkin tuolla, Ja tähdet hänen päässään? Posken hehku Pimentäis tähdet nuo kuin päivä lampun. Taivaalla hänen silmäns' säteillen Kautt' ilmakerrosten niin välköttäisi, Ett' aamuvirttään linnut visertäisi. Kah, kuinka poskeaan hän käteen nojaa! Oi, jos tuon käden sormikas ma oisin,
Koskettaa tuohon poskeen saisin!

Kuuntelin hämmästyneenä, kuinka Alexander muisti koko jutun sana sanalta, ja pinnistin muistiani, ja yritin miettiä mitä Julia sanoi siihen, lopulta voihkaisin teatraalisesti:
Voi mua!

Alexander:
Hän puhuu! -- Puhu taasen, kirkas enkeli! Niin ylvä yössä olet pääni päällä, Kuin taivaan siivillinen airut silmiss'
On hämmästyvän kuolevaisen, joka Kumartuin taapäin sitä tuijottaa,
Kun leijuvilla pilvillä se liitää Ja povell' ylä-ilmain purjehtii.

Lausuin koko näytelmän klassisimman lauseen niin kauniisti kuin osasin:
Oi, Romeo, Romeo! Miksi olet Romeo?
Isäsi, nimes kiellä; tai jos sinä Et sitä tahdo, vanno lempes mulle,
Ja Capulet en enään ole minä.

Alexander:
Puhunko jo, vai kuuntelenko vielä?

Minä:
Sun nimes vain on viholliseni;
Sin' olet sinä, etkä Montague.
Mit' on se Montague? Ei käs', ei jalka, Ei suu, ei silmä, eikä muukaan osa Se miehest' ole. Ota toinen nimi!
Mit' on se nimi? Mitä ruusuks kutsut,
Yht' ihanasti toisin nimin tuoksuu.
Näin Romeo, vaikk' ei nimens oiskaan Romeo, On yhtä kallis nimeänsä vailla. -- Pois heitä nimes, se ei sinuun kuulu,
Ja nimest' ota minut kokonaan!

Alexander:
Sanaasi tartun kiinni. Kutsu vain
Mua armaakses, niin uuden saan ma kasteen;
Täst'edes Romeo en tahdo olla.

Minä:

Ken olet sa, jok' yöhön peittyen,

Näin salaisuuteheni isket?

– Minä olen Alexander! Hän sanoi pehmeästi, ja suuteli myös, yhtä pehmeästi.
– Miks tänne tulit, kerrohan, ja kuinka?
On muuri korkea ja työläs nousta,
Ja paikka kuolema on Montaguelle,
Jos kohtais joku heimostain sun täällä.

Ma lemmen kerkein siivin yli lensin,
Ei lempeä voi kivilinnat estää; Ja mitä lempi voi, lemp' uskaltaa:
Sen vuoks ei mua estänyt sun heimos.

Alexander sanoi sen kauneimmalla äänellään, ja tarttui minua samalla käsistä kiinni. Olin hetken aivan hiljaa, ja katselin Alexin touhua. Sitten tunsin menettäneeni puhekykyni kokonaan, ja katselin aivan transsissa Alexanderin liikkeitä.

Sanoja ei tarvittu, ne olisivat vain pilanneet tuon kauniin hetken. Olin onnesta sokea ja kuuro, enkä keksinyt mitään sanottavaakaan, joten rakkaus mykistää.

– Olit sitten Montague tai et, minä rakastan sinua! kiljaisin, ja hyppäsin Alexanderin syliin.
– Ja olit sinä Capulet tai et, minäkin rakastan sinua!

Noniin, kliseinen ja klassikko on yhdistetty! Mitäs piditte? Kommentoikaa ja jakakaa tunteenne! ♥