Kirja II - Luku 2 Sanat joita en ikinä tarkoittanut

Alexander oli pyytänyt minulta anteeksi eilistään ties kuinka monta kertaa. Olin iloinen että suhteemme toimi, sillä minulla oli Alexanderille vähintäänkin äärimmäisen tärkeää asiaa.
– Kulta... aloitin tunnustellen.
– No?
– Minulla on ilmoitus... jatkoin.
– Millainen ilmoitus, hyvä vai paha?

– Me saamme lapsen.

Hetken koko talossa oli kuolemanhiljaista, lopulta Alexander väänsi huulilleen hymyn ja kaappasi minut hellään syleilyyn.
– Paras kuulemani uutinen sataan vuoteen! Alexander huudahti.
– Onko todella?
– Miksei olisi! Minä rakastan lapsia! Ja, odotas, miulla on sinulle yllätys!
– Millainen yllätys?
– Tule katsomaan...

Alexander johdatti minut edessäni olevasta ovesta sisään ja pyysi minua katselemaan ympärilleni kun hän menisi hakemaan jotain. Pyörin huoneessa ympyrää ja katselin ihmeissäni pieniä lasten leluja ja sänkyä, kaikki oli niin valmiiksi suunnitellun näköistä, suloista! Alexanderistakin paljastui lapsirakas puoli.
Kuulin takaani askeleita, ja käännyin kiittämään miestäni, kun hän löi oven nenäni edestä kiinni.

– Alex, mitä sinä nyt? kikatin.
– Yllätys! Tämä on uusi kotisi! Alex nauroi.
– Mi-mitä? nauroin hermostuneesti. – Noniin, lopeta pelleily, mi-minä tulen ulos, sanoin yrittäen avata ovea.
– Mikä pelleily? Mielestäni tämä on aika totinen hetki!
– Alexander! Väistä! huusin ja  potkaisin ovea, mutta se oli jo väännetty lukkoon. – Mitä helvettiä? kiljaisin ja rämpytin ovenripaa.

– Kuuntele nyt! Alexander pyysi. – Ensinnäkin, minä olen todella iloinen, ja se johtuu kahdesta asiasta. Ensinnäkin totta kai siitä että me saamme lapsen, ja toiseksi siitä että olen vihdoin vapaa! Olen etsinyt naista vapauttamaan minut siitä kirotusta vampyyrin kuoresta jo vuosikymmeniä
– Mitä hel---?

– Niin, sitä minun piti sanoa, että kiitän sinua siitä, että olet päästänyt minut niistä saamarin kirotuista kahleista. Kiitänkin sinua niin, että saat olla siinä huoneessa tasan seuraavat yhdeksän kuukautta, ja sitten… No, sitten sinä varmaan jäät sinne ja lapsi lähtee jonnekkin...
– Alex, ootko sä taas juonut! Avaa ovi! sanoin hysteerisesti.

– No en ainakaan vielä ole juonut... Arvaas mitä? Minä en tiedätkös ole välittänyt sinusta pätkääkään koko tänä aikana. Kaikki vain pirullista valhetta, johon te naiset olette niin helppoja lankeamaan. Pari kaunista sanaa, ja vähän jotain muutakin, se siitä. Se riittää teille. Niin, kiitos Hazel, ja mitäs sitten, ai niin. Huoneen nurkassa on jääkaappi, ja laitoin sinulle sängyn… Minä painun ostamaan pari kaljaa, nähdään vaimoseni.

– Mitä? jäin tuijottamaan ovea silmät ymmyrkäisinä. Mitä oikein oli tapahtunut? Oliko Alexander seonnut?

– Ainiin, Alexander palasi takaisin. – Huone on äänieristetty ja oven lasi on tältä puolen peililasia! Hyvää elämää vaimoke!

                                                                  -------------------------------

Ensimmäisen viikon olin ottanut koko jutun leikilläni, mutta loppuviikkoa kohden... Olin alkanut epäillä josko joutuisin todella viettämään loppukuukauteni tässä nuhjuisessa lastenhuoneessa nallekarhujen ja minijääkaapin kanssa!

Vaikka Alex väittää huoneen olevan äänieristetty, kuulen ja näen kuitenkin kaiken mitä ulkopuolella tapahtuu. Nyt kuulen Alexanderin tulleen ylätasanteelle.
– Siis vartin päästä, se sopii mainiosti! Nähdään kohta, hei!

Pian hän tulee huoneeseeni avaimellaan.

– Pian meille tulee vieraita, joten valitan, mutta joudut nyt olemaan ihan hiljaa koko illan. Muuten voi sattua pieni vahinko… 

Uhkailiko se äijä minua!?

Kuuntelin ääniä oven ulkopuolelta, ja kuulin ja näin pian kauheimman näyn mikä oli käynyt mielessäni. Bree istuskeli Alexini vieressä juttelemassa tälle.
– Niin, kiitos myötätunnosta Bree! Olin itsekin ihan äimänä kun luin Hazelin lapun, hän vain sanoi häipyneensä, noin vain! Mikä nainen!
– Minä en olisi ikinä voinut kuvitella Hazelista mitään sellaista... Bree surkuutteli.

– Jos pieni halaus auttaa? Bree kysyi muikeasti ja hivuttautui Alexanderin viereen, joka otti tämän ihmettelemättä ja avosylin vastaan.
– Minä en ikinä tainnut nähdä kunnolla sen naisen ajatuksia... Alexander onnistui tirauttamaan pari kyyneltä.

– Voi, älä itke! Naisia on, tulee ja menee. Hazel oli vain katala ja tyhmä! Veikö hän rahaakin?
– Puolet säästöistä! Alex nikotteli.

– Josko pieni suukko auttaisi miestä? Bree viekotteli ja painoi huulensa mieheni huulia vasten.
Itse oli ämmä! Flirttali avoimesti miehelleni minun ollessani läsnä! Tai, eihän bree läsnäolostani mitään tiennyt, uskoi vain sitä Alexia... Ja Bree on itsekin aika kauhea, hänellä on lapsi ja aviomies!

Kuuntelin lähinnä paniikissa miten tunnelma tiivistyi illan aikana. Mieheni on aika pelimies! Vikittelee ensin minut, sitten työkaverini. Kukahan seuraavana on vuorossa? Pomoni!?

– Saat sinäkin sitten aika isän… huokasin itkunsekaisesti ja taputin mahaani.