Luku 8 Hetken taikaa

Tässäpä teille uusi osa, joka tuo tullessaan tunteita, tuoksuja ja uuden olohuoneen sisustuksen! :)

 – Tuo näyttää jo todella hyvältä! Enkös sanonutkin etteivät kädentaitoni katoa mihinkään muutamassa kymmenessä vuodessa! Pearl kehaisi.
Niin, sen siitä sai kun kertoi Pearlille ja rakkaalle Joannalleni kihlauksesta. Kummastakin nimittäin paljastui sillä siunaamalla sekunnilla sama piirre: Häähulluus.
Pearl oli ensitöikseen kaivanut kaikki lehtensä häihin liittyen mitä omisti, ja pian sain jo patsastella hänen edessään nuppineuloilla kokoon kursitussa hameenalussa tökittävänä ja tuijotettavana
.

– Mitä sinä itse sanot? Selkeä linja, mutta hieno kangas! Vai?
– On tämä hieno! En minä vastaan väitäkkään... Mutta... Äh... Tuota, tämä vyötärönauha alkaa tuntua, phh... Korsetilta!
– Eli sitä pitää siis löysentää?
– Ei muuta kuin pari senttiä... Nyt minä alan ymmärtää miltä sinustakin tuntui joitakin vuosikymmeniä sitten.

 – Hah, voi kuule sinä et tiedä! Pearl nauroi. – Hameen tämänhetkinen vyötärökaistale vastaisi sen aikaista venesolmua! Löysällä tuo minun "ennenaikaisesta" näkökulmastani on!
– Älä herran jestas... pihisin, Pearlin tullessa pari nuppineulaa suussa kohentamaan vyötäröä.
Pearlilta kävivät mitkä tahansa kädentaidot kadehdittavan helposti. Meni vain vaivaiset 10 minuuttia jos sitäkään, kun vyötärö tuntui kuin valetulta!
– Pitäisi varmaan pyytää Joanne tänne, sillä hänen täytyisi sovittaa morsiuspukua, Pearl mietti ääneen.

– Voi teitä kahta! Pearl nauroi, kun Joanne oli niin ikään sujahtanut mekkoonsa.
– Sinä olet luvattoman luova! Joanne nauroi ja pyörähti keveässä hameessaan kerran ympäri.
– Ajatelkaa että minun piti vielä tehdä housupuku sulhaselle... hän huokaisi.
Piti ja piti... Pearl oli vaatimalla vaatinut että saisi häät järjestettäväkseen, sillä hän halusi kaikesta täydellistä. Joanne oli hieman loukkaantunut siitä, ettei hänen kädenjälkeensä luotettu, mutta oli pian asettunut asemaansa.

 – Mitkäs naamiaiset täällä on? Yvanna kysyi kävellessään huoneen poikki.
– Sellaiset juuri, eihän tyttö ilman prinsessaleikkejä pärjää! naurahdin.
Emme olleet nimittäin kertoneen Yvannalle häistä mitään. Hän olisi nimittäin heti kutsunut Olgan ja koko kompanjan todistamaan tätä "vääryyttä", että näin nuoret menivät naimisiin!

 – Oi, minulla on niin suuria suunnitelmia niihin häihin! Pearl selitti intoa puhkuen.
– Tiedätkös Pearl kulta, se ei yhtään paista pintaan, huomautin huvittuneena.
– Ihan sama, no! Käykää vaihtamassa arkivaatteet päällenne, niin jutellaan hääpaikasta.
En millään saanut ihanaa mekkoani päältäni, joten annoin sen jäädä, ja menin istumaan sohvalle Joannen viereen.

 – Sinä et sitten luovu tuosta koskaan! hän nauroi. – Hiuksistasi tuli muuten ihanat! Kyllä se kampaaja osaa! hän kehaisi.
– Ei omissasikaan ole valittamista!
Niin, sekin unohtui tosiaan mainita, että Pearl oli myös lahdannut koko porukan käymään mani/pedikyyrissä, ihohoidossa ja kampaajalla!

 – Niin, kuule! Aloitetaan siitä hääpaikasta! Minä olen keksinyt niin hyvän...
– Tuota Pearl, keskeytin.
– Niin, mitä? Kuka kuoli? Missä palaa, kuka purki kihlauksen? hän alkoi kysellä paniikissa.
– Ei mitään siihen liittyen, vaan... No sinä iltana kun minä ja Alexander lähdimme kävelemään sinne vanhan amfiteatterin luo, Alexander kertoi teidän, "kasvutarinanne"
– Ei kai... hän kysyi kalveten.

 – Kertoi, ja minulle heräsi eräs kysymys...
– Mikä? hän kysyi valkoistakin valkoisempi iho hohtaen valkoisuutta.
– Jos sinä olit syntynyt vampyyriksi, miksi sinut muutettiin?
– Se on pitkä juttu... Ette te sitä jaksa kuunnella...
– Pearl! sanoin nuhtelevasti ja katsoin häntä syvälle silmiin, joista näkyi pieni pelon siemen.

 – No, hmm... Jos aloitetaan kumoamalla teidän käsityksenne siitä, että olen synnynnäinen vampyyri. Se on oikeastaan vain minun ja Alexanderin salaisuus, mutta kun sinä ja minä ja Joanne olemme kohta sukua, voin kertoa sen teille.
– Jatka.

 – Niin, kun synnyin, minulla oli vampyyrin hampaat, ja valkoinen iho. Vuosien varrella kuitenkin kaikki vampyyriyteni elkeet katosivat, en pystynyt juoksemaan lujaa, enkä halunnut saada verta keneltäkään. Alexander sanoi, että voisi uskotella koko lapsuuteni vanhemmilleni, että olen vampyyri, ettei äiti ajattelisi että minäkin kasvan, ja kuolen lopulta.
– Mitä sitten?
– Alxander sanoi, että heti kun olisin täyttänyt 18, saisin etsiä käsiini vampyyrejä, jotka muuttaisivat minut. Olimme silloin jo lastenkodissa, ja Maria ja Dianne olivatkin siellä kuin tilauksesta! Ja niin, niin minusta sitten tuli vampyyri. Pyysin nimittäin Diannea muuttamaan minut...

 – Kaikkea sitä sinustakin paljastuu... Mietin hämilläni.
– Nyt te kaksi saatte kuitenkin tehdä mitä huvittaa, sillä minä lähden koristelemaan juhlapaikkaa! Huomennahan on suuri päivä! hän sanoi, ja lähti juoksemaan ulos sillä seisomalla.
– Niin, huomenna sinä kadotat ikuisiksi ajoiksi sinkkuutesi! Joanne nauroi, ja ilmoitti lähtevänsä kävelylle.

Menin itse ylös lekottelemaan söngylle Alexanderin viereen, sillä hän oli lukenut siellä koko aamupäivän. Nappasin ensimmäisen kirjan käteeni mikä tuli vastaan, ja aloin itsekkin lukea,
                                                                               ♥ ♥ ♥

 Olin niin iloinen hääiltana. Pearl oli vienyt meidät kaikki hääpaikalle, joka oli – yllätys yllätys, amfiteatteri! Hän oli ripustanut pitsejä ja muita kankaita roikkumaan pylväiden väliin, ja tuonut "alttarin" eteen viherkasveja, jotka tuoksuivat kumman eksoottisilta.
Alttarin käytävä oli valaistu, mutta muita valoja ei tarvittu sillä kuu hoiti loput.

 Seisoin alttarilla Alexanderin kanssa kasvokkain, ja kelasin entistä elämää päässäni. Huonosti koulussa menestyneestä, äidin kultatytöstä oli tullut vampyyri, joka meni 18 vuotiaana naimisiin ensirakkautensa kanssa! Mitä äitikin olisi sanonut...

 Olimme juuri aloittamassa sormustenvaihdon, kun paikalle saapui vielä kaksi tuttua kasvoa, Maria ja Dianne. He kuitenkaan eivät pitäneet mitään meteliä, vaan hymyilivät kannustavasti jatkamaan.

 – Minä, Hazel Clorinda Jewl, otan sinut Alexander aviomiehekseni, ja lupaan rakastaa sinua ikuisesti niin myötä kuin vastoinkäymisissä, sanoin puoliksi kuiskaten, ja pujotin sormuksen hänen sormeensa.

 – Minä Alexander Matthew, otan sinut aviovaimokseni, ja lupaan pitää rakkaudestasi kiinni vuosisadat eteenpäin vastoinkäymisten saattelemissa onnissa, hän sanoi kauniisti ja pujotti sormuksen.

 – Julistan teidät mieheksi ja vaimoksi, saatte suudella morsianta, pearl sanoi iloisena, ja alkoi heittää riisiä Joannen ja Mayan kanssa.

 Kohtasin pian Alexanderin taianomaisen pehmeän syleilyn ja suudelman, ja jättäydyin täysin hänen voimiensa varaan.
En ollut ikinä kokenut ihanempaa hetkeä, ja päätin jättää tämän hetken muiston ikuisesti elämääni.

 Paikalla oli häätoimituksemme aikana ilmaantunut kaksi uutta, minulle tuntematonta kasvoa. Vaaleahiuksinen ja valkoihoinen nainen, ja tummahiuksinen mies. He olivat sinänsä samanlaisia kuin me, eli iho ja silmät kiilsivät.

 – Alexander, keitä nuo kaksi ovat? sanoin melkein kuulumattomalla äänellä.
– Äiti ja isä, hän sanoi. – Mennään tervehtimään.

 Tutustumisyritys keskeytyi kuitenkin lyhyeen, kun pearl ja siskoni ryntäsivät halaamaan meitä isossa nipussa.
– Minä en voi uskoa tätä todeksi! Joanne kiljui. – Minä luulin aina, että sinä Hazel tulet olemaan joku vahvaluonteinen ikuinen sinkkutyttö, mutta sinä menit naimisiin ennen minua!

 Kun vieraat olivat valuneet hitaasti pois, ja minä ja Alexander olimme ainoat jäljellä olevat paikallaolijat,   aviomieheni talutti minut vähän kauemmaksi alttarista, ja silitti poskeani.

 – Tässä me nyt sitten olemme! hän sanoi hellästi. – Me, ikuisesti!
–  Aina, niin myötä kuin vastoinkäymisissäkin! naurahdin. – Tämä vain tuntuu niin oudolta! tuntui kuin olisin nähnyt sinut ensimmäisen kerran vain viikko sitten!

 – Rakkaus saa aikaan ajantajun kadottamisen, hän sanoi ja päästi poskestani irti ja jäi katsomaan minua.
Hänen silmiensä herkkä kiille tuntui vaikuttavan suoraan keskushermostooni, ja jäin vain tuijottamaan Alexanderia.
– Miten minulle sattuikin noin kaunis ja ihana vaimo? hän kysyi pehmeällä äänellä.

– Siihen en osaa vastata, sanoin ottaen hänen kädestään kiinni.
– Juostaanko yöhön? Alexander kysyi hymy huulillaan.

♥ ♥ ♥ 

 Ei varmasti tarvitse arvata kahta kertaa, kuka tai ketkä olivat tehneet täydellisen muodonmuutoksen makuuhuoneeseemme?
Kun astui jo ovesta sisään, oli vähällä hukkua pitsiin! Huone oli kylläkin kauneinta, mitä tiesin ikinä nähneeni sillä hetkellä.

 Kävin makuulle Alexanderin kainaloon, ja hän otti kädestäni kiinni.
– Tarvitsisimmeko me vielä yhden yhdistävän siteen? hän kysyi.

– Tarvitsemme, kuiskasin, ja Alexander veti minut mukanaan peiton alle.


Siirapilla tuhrittu rakkaustarinan pätkä... Huh huh...
Arvatkaapas mikä se yksi yhdistävä side mahtaa olla? ♥
Plääh, en keksi oikein mitään fiksua sanottavaa, joten keksikää te! :D