Luku 9 Muistot ja rakkaus

En nyt jaksanut olla kärsivällinen ja odotella lisää kommenttia, kun uusi osa syyhysi sormieni alla. Nyt siis hemmottelen teitä jälleen uudella osalla, ja toivon silti että vastaatte tähän viestiin kommentoimalla.

Huh, nyt on jo menossa 1. kirjan toisiksi viimeinen osa! Mahdotonta ajatella!? Jos olisin tehnyt alunperin vain 10 osaa, tämä olisi jo toisiksi viimeinen! Huh...

Varoituksen sanana tämä osa saattaa olla hiukkasen sekava, sillä tapahtumia on aika – tai siis todella paljon. (oman näkemykseni mukaan siis...)

Yvonne oli alkanut hiljalleen muuttua jokseenkin ärsyttäväksi. Hänestä puuttui täysin se entinen rentous ja lepsuus, ja tilalle oli astunut vahva Olga-luonne.
Riitoja saatiin vängättyä aikaan vaikka oikean pesuaineen valmistamisesta, ja muusta todella turhasta! Minua ärsytti todella talon huono ilmapiiri. Olin toivonut, että minun ja Alexanderin avioliiton ensimmäiset viikot olisivat olleet edes siedettäviä, mutta se taisi olla liikaa pyydetty!

Eräänäkin päivänä, Yvanna tuli "keskustelemaan" kanssani.
– Kuules Hazel...
– Niin?
– Minä haluaisin puhua vähän tästä sinun ja Alexanderin suhteesta... Se on mielestäni vähän, no... Epänormaali.

Kihisin kiukusta, mutta muistin, etten saisi mainita Yvannalle mitään häistä.
– Epänormaali vai? Ha! Minä väitän, ettei sinulla ole koskaan ollut mitään hyvää ihmissuhdetta, jos pidät tätä epänormaalina!
– Älä puhu minulle tuohon sävyyn nuori neiti! Minä olen nähnyt paljon enemmän maailmaa kuin sinä!
– Vai niin...

– Tiedätkö mikä minua huvittaisi tällä hetkellä, oikein kovasti huvittaisikin? Olga kysyi.
– No jos kertoisit!?
– Minua niin huvittaisi soittaa Olgalle, ja kertoa mitä epäinhimillistä teinien välistä rakkaussuhdetta, joka on kääntynyt fyysiseksi, täällä pidetään!
– Miksi sinä niin tekisit... kysyin epävarmasti.

Siihen Yvanna ei kuitenkaan sanonut mitään. Hän vain kaivoi tyynen rauhallisesti kännykän taskustaan, ja alkoi vailta numeroa.
– Älä Yvanna... kuiskasin heikolla äänellä.
En nimittäin halunnut tietää, mitä murhasuunnitelmia Olgalla oli meitä kaikkia nuoria vastaan, sen jälkeen mitä olimme tehneet.

– Olga kulta! Hei, täällä Yvanna!
– Lopeta Yvanna! huusin epätoivoisena.
– Niin, sitä minun vain piti sanoa, että meno talossa on todella huolestuttavaa, minusta sinun pitäisi...
– YVANNA PUHELIN POIS! karjaisin pelosta sekaisin.
– Ai tänään, selvä! Yvanna sanoi vahingoniloisena, ja sulki puhelun.

– Niin mitä sinä sanoitaan Hazel kulta? hän kysyi hymyillen maireasti.
– Mitä sinä teit? minä kuiskasin raivoissai.
– Mitäkö? Minusta kysymys kuuluu, mitä te olette tehneet?

                                                                     *     *      *      *      *

Olin kuullut Mayan ja Pearlin juttelevan paljon viimepäivinä, siis todella paljon ja lähes koko ajan. Maya oli muutenkin muita kohtaan entistä etäisempi, ja vastenmielisempi, ja soi harvoin hymyä muille kuin Pearlille.
Eräänä päivänä kuulin kuitenkin keittiössä ollessani erään keskustelun kokonaan.

– Oletko ihan sataprosenttisen varma että Maria on tulossa? Olsi nimittäin noloa jos hän ei tulisikaan, ja sinä olisit jo menossa.
– Kyllä äiti sanoi tulevansa, hän lupasi! Maya sanoi itkuisesti.
– En minä tarkoittanut että hän pettäisi lupauksensa en! En missään nimessä, ei! Mutta... sinä tiedät.

– Oli miten oli, lähteä minä olen päättänyt! Olen varma että äiti tulee, mutta jos jostain maailman kummallisimmasta syystä hän jättäisi tulematta, lähtisin! En jäisi tänne hetkeksikään enää, en koskaan enkä ikinä!
– Maya... Vihaatko sinä meitä?

– Siis ei, en vihaa, en, ei... Mutten vain jaksa olla tällaisessa laitoksessa, täällä on ihan hullua! Sääntöjä sääntöjen päälle.
– Se on kohtalo, olemme mekin Alexanderin kanssa olleet täällä ties kuinka kauan!
– Siitä minun pitikin kysyä... Miten te kaksi olette voineet vain kupiskella täällä yhden vuosisadan, ilman että teidät tunnetaan?

– Hassua että kysyit... No, meillä on salaisuutemme... Me vaihdamme nimemme kolmen vuoden välein, ja saamme aina sen hetkisen orpokodin johtajan eroamaan sinä vuonna kun vaidamme nimemme, jotta uusi johtaja ei näkisi meidän olleen täällä jo jokusen vuosikymmenen.
– Ovelaa... Maya naurahti epäilevästi.

– Sanos vielä se päivämäärä, koska Marian on määrä tulla... Laitan sen jonnekkin ylös etten ihan unohda!
– Tasan viikon päästä... Äidin on pakko tulla! Maya sanoi hammasta purren.

Olin todella hämmentynyt kuulemastani keskustelusta. Periaatteessa Maya aikoi häipyä viikon sisään täältä kertomatta meille! No, emme me olleet varmasti hänelle niin läheisiä kuin Pearl, joten tuskin hän välitti kertoa meille... Pitänee vain näytellä hämmentynyttä.

                                                            *      *       *        *       *      *

Tasan viikon päästä.

Olin itse olohuoneessa, kun ruokahuoneen käytävältä alkoi kuulua iloista puhetta, ja matalaa puheensorinaa.
– Äiti! kuulin Mayan kiljaisevan innoissaan.
– Pieni rakas kaunokainen!
Jälleennäkeminen kuullosti liikuttavalta, mutten kuitenkaan kehdannut mennä väliin tyrkyttämään itseäni esille.

– Hei Maria! Pearl kiljaisi, ja rynni halaamaan ystäväänsä.
– Ihana nähdä helmeäni pitkästä aikaa... Maria huudahti vastaten syleilyyn.
Aloin miettiä, onnistuisiko Mayan lähteminen niin yksinkertaisesti kuin Pearl ja Maria toivoivat... Millä perustein Yvanna tai Olga muka päästäisivät Mayan menemään?

Aivan, Olga... Hän oli Yvannan puhelinsoiton jälkeen tullut seuraavana päivänä taloon jäädäkseen, mikä oli tietenkin ihan hirveää!
Pelkäsin koko ajan, joka minuutti milloin Olga kävisi kimppuumme... Siksi pysyttelinkin tiiviisti Alexanderin lihaksikkaiden käsien suojassa.

Ja kuten saattoi arvata, kaksi kojoottia haistoivat saalin, ja juoksivat pian ahdistelemaan niin Maya-parkaa, kuin Mariaakin.
Heidän kysymyksensä olivat tökeröjä ja tyhmiä, mutta onneksi Maria pysyi järkevänä, ja yritti vastata heille järkevästi.

– No, kukas ihme sinä oikein olet? Olga tivasi.
– Maria, ja tulin hakemaan Mayan pois.
Olga tuijotti Mariaa jäätävällä katseella, ja mittaili tätä päästä varpaisiin, kuin ei olisi kuullut mitä Maria oli juuri sanonut.

– Niin siis, kuulitteko te? Minä vien Mayan pois! Maria jatkoi hieman kovemmalla äänellä.
– Anteeksi millä perustein? Olga tiedusteli.
– No, minä olen hänen... Su-sukulaisensa! Maria vakuutteli.
 – Ai että oikein sukulainen, jaaha... Olga sanoi mittailevasti.

– Mutta tuo lapsihan on joku hylätty äpärä, sääli sitä äitiä joka hänet sai! Olga nauroi.
Huoh, Olga... Vaudissa jälleen! Eikö se nainen osannut sanoa yhtikäs mitään hyvää kenestäkään?!
– En ole... Maya mutisi kulmat kurtussa.

– Hyvä nainen, vaikka Maya olisikin "äpärä" niin kuin te sanotte, ei se tarkoita etteikö hänellä olisi muita sukulaisia! Antakaa minun nyt viedä tämä lapsi täältä pois! Hänen paikkansa ei ole täällä! Maria kiihtyi.
– Just niin! Maya tiuskaisi.
– No menkää sitten, mutta älkää tulko ikinä takasin! Olga huusi, ja hätisti heidät pois.

Kurkistin olohuoneen ikkunasta ulos, ja katsoin kun Maya juoksi hurjaa vauhtia äitinsä perään. No, nyt Maya ainakin oli vapaa, vapaa kuin taivaan lintu! Kumpa hän tajuaisi käyttää elämänsä hyvin...
Hän on vielä niin kadehdittavan nuori...

– Hei, onko tuollainen nyt laitaa... Pearl sanoi Yvannalle, ja olisi sanonut Olgallekin, mutta hän lähti jonnekkin piiloon.
– Mikä?
– Tuollainen syyttä haukkuminen? Mitä järkeä siinä on? Ajatte kaikki hyvät ihmiset täältä pois! Pearl hermostui.
– No olimme me ehkä vähän hyökkääviä.

– Ai että oikein vähän? Pearl äyskäisi.
– Jos minä olisin sinä, juoksisin kovaa heidän peräänsä pyytämään anteeksi! hän jatkoi.
– No en mene... Yvanna nauroi.

Pian Olgakin oli kömpinyt piilostaan käymään Pearlin kimppuun.
– Onko sinulla Olga mitään oikeutta hiillostaa ketään noin? Pearl kysyi.
– Onko neiti pikkuvanhalla oikeus puhua vanhemmalleen noin? Olga kysyi maireasti virnistäen.
Yvanna peitti nauruaan kädellään, vaikkei onnistunutkaan siinä kovin hyvin.
– Miksi sinä olet tuollainen? Pearl kysyi Olgalta.

– Minä lähden kyllä tästä sirkuksesta! Olga julisti yllättäen, ja käveli ovesta ulos, jättäen Pearlin katsomaan hämmentynenä peräänsä.
– Oho... Pearl kikatti, ja hyppi  luokseni olohuoneeseen. – Sehän kävi kätevästi.

*    *    *    *    *

Istuimme jälleen joukolla sohvalla, katsoen jotain tv:stä tulevaa sarjaa, johon kukaan ei kylläkään juuri keskittynyt.
Huomiomme kuitenkin kiinnittyi toisaalle, kun ovi kävi, ja Yvanna asteli huoneeseen.

– No, nuoret! Yvanna aloitti. – Minun piti tulla sanomaan sitä, että nyt kun täältä on lähtenyt sekä Olga, että Maya, tänne tulee uusia asukkaita!
– Siistiä! me huusimme yhteen ääneen.
– Niin, kolme nuorta miestä, ja niin..

– Ajattelin vain sanoa, hän hymähti ja käveli huoneen poikki kuin ei olisi sanonut mitään.
Jäimme hämmentyneinä miettimään tilannetta.
Uusia ihmisiä... Mitä sekin tulisi merkitsemään!?

Kokoonnuimme pian yksissä toimin terassille, jossa keskustelimme asiasta.
– Noniin, eli, kaikki tietävät mitä nyt tapahtuu! Pearl sanoi innoissaan.
– No, en olisi kyllä ihan samaa mieltä, mitä tapahtuu? Joanne sanoi.
– Niin, nyt kaksi meistä lähtee täältä!
– Mitä? kiljasin pompaten pystyyn.

– Niin, kaksi lähtee, mutta ketkä? Alexander kysyi.
– Ei epäilystäkään, te! sanoin osoittaen hämmästyneitä Pearlia ja Alexanderia.
– Mitä? he kummatkin sanoivat.
– Et sinä voi noin... Alexander mutisi.

 – Te olette olleet täällä pisimpään, joten kai teillä on oikeus jäädä? Joanne kysyi.
 – No se oikeus on kyllä ihan neuvottelukysymys, Alexander huomautti.
– Oletko sinä Hazel oikeasti ajatellut tätä loppuun? Tai, mieti nyt edes vähän!
– Mieti mitä.

Alexander koputti sormusta sormessani, ja katsoi minuun merkitsevästi.
– Mieti mitä hän tarkoittaa! Alexander sanoi painavasti.
– No, olemme me nimisissa mutta...
– Mitä mutta? Luuletko sinä että minä jätän vaimoni tänne homehtumaan sadaksi vuodeksi joidenkin kolmen nuoren klopin kanssa? Luulet vain!

– Niin, ajattele järkevästi Hazel! Pearl sanoi.
– Mutta, ketkä sitten...? Joanne kysyi.
– Me! Pearl sanoi katsoen Joannea.
– Mitä? parkaisin peloissani.

– Mitä mitä? Pearl kysyi.
– Kai se nyt on itsestäänselvyys, tai tuskin Alexander ja Hazel haluavat kumpaakaan meistä tulevaan lemmenpesäänsä! hän jatkoi tietävästi.
– No ensimmäisinä kuukausina johonkin vieraaseen latoon... minä huomautin hiljaa.

– No ei tästä nyt kai voi enempää jaaritella? Pearl kysyi äreänä. – Minä ja Joanne jäämme, se on itsestäänselvää? hän tiuskaisi.
Se ei minusta tuntunut ollenkaan "itsestäänselvältä"! Päin vastoin! Olin viettänyt koko elämäni Joannen kanssa, ja nytkö kaari sitten katkeasi muka! Hah!

– Mutta jos minä ja Joanne olemme kasvaneet yhdessä, emme me voi erota... sanoin kyynel silmäkulmassa. – En minä sitä tarkoita Alexander kulta että minä haluaisin erota sinusta...
– Eikö minua muisteta mitenkään? Pearl kysyi loukkaantuneena.

Nousin pystyyn jotta voisin miettiä paremmin, istualteen ajatukseni eivät tuntuneet liikkuvan minnekkään.
– Jaa, hei hei! Mene sinä vain, minä jään tänne! Alexander tiuskaisi hämmästyneenä.
– En minä ole menossa minnekkään taulapää! sanoin takaisin.

Hetken terassilla oli täysin hiljaista, kuului vain kimakkaa linnun laulua. Tuntui siltä, kuin kaikki pohtisivat eri näkökulmia ja vaihtoehtoja päässään niin monta kuin keksisivät.
Omat ajatukseni tuntuivat kiertävän ympyrää, enkä tiennyt ollenkaan mitä tulisi tapahtumaan... Aloin miettiä mitä muut mahtoivat ajatella, mutta vaivuin pian takaisin omiin mietteisiini.

Lopulta, pitkän hiljaisuuden jälkeen, Pearl nousi seisomaan, ja katsoi meitä kaikkia vuorotellen, ja sanoi lopulta:

– Se on nyt päätetty sitten?

– On, kuului kolmesta muusta suusta.

Damdidiam, siinä oli kaikille ihanille lukijoilleni uusi osa! Toivottavasti se säväytti, eikä sekoittanut päätänne. Pakko myöntää etten itsekkään ole ihan varma onko osa täysin looginen ;D

Ja ai niin, pakko sanoa teille kaikille, että kaikkien vampiirien ihonväri muuttuu tasan puolenvälin kohdalla, sillä poistin iltahuvit koska olen urvelona kadottanut sen levykkeen! :( Eli tätäkään osaa ei olisi syntynyt, jos olisin jättänyt iltahuvit, sillä pelaaminen ei onnistuisi ollenkaan... :)