Luku 10 Live the life you love - Love the life you live

Jotenkin tässä vaan tulee nostalgiset tunnelmat! Miten paljon aikaa siitä on kun alotin tämän tarinan? Tarkoituksenanihan oli aluksi tehdä vain 10 osainen tarina mutta... Tämän kirjoittamiseen jää vain niin koukkuun, ja olen tosi iloinen, että tämä tarina on valloittanut monia sydämiä ♥

Iso kiitos teille, jotka olette kommentoineet, ja kannustaneet jatkamaan!

Toivon että kaikki kuuntelevat tämän osan musiikin! 

Huoh, pitkä aloituspuhe, mutta kirjoittaja on liikuttunut! :'( Toivon että tämä osa saa paljon kommentteja, sillä tämän 1. kirjan lopettamisen jälkeen, pidän pienen paussin ennen kuin ryntään suin päin 2. kirjaan!

♥

 Tunnelmat ovat niin haikeat kuin ne vain voivat olla! Olimme tapelleet varsinaisen ratkaisunkin jälkeen ties kuinka kauan siitä, kuka menee ja minne.

Olimme ensin tarjoutuneet jäämään, mutta Pearl oli muistuttanut meitä, että mitä me tänne jäisimme, mehän olimme naimisissa!

Olin nyt jälkeenpäin tietenkin samaa mieltä Pearlin kanssa, mutta jos minun täytyisi jättää Joane! Me olimme kasvaneet ja olleet 18 vuotta erottamattomat, ja nyt joutuisimme vuosiksi, ehkä sadoiksi eroon toisistamme! Lohtunamme olisi vain tieto siitä, että me molemmat olemme yhä olemassa.

 – Pidä nyt itsestäsi huolta veli rakas! Sinähän sitten tiedät, että voit koska tahansa pelastaa minut sankarillisesti täältä!

– Taida nyt ensin keskittyä vain Hazelin pelastamiseen, hän naurahti rutistaen siskoaan tiukasti.

 – Olemmehan me olleet erossa toisistamme ennenkin, Pearl vakuutteli kai lähinnä itselleen pienen kyyneleen kirvotessa hänen silmäkulmaansa.

– Kyllä sinä pärjäät! Alexander kannusti tajuttuaan kenelle Pearl oli äsken puhunut.

– Sinä olet aina ymmärtänyt! Pearl huokaisi.

 – Noniin kulta! Kyllä me tähän pystytään! sanoin ja rutistin Joannea yhtä tiukasti kuin hän minua. Emme puhuneet juuri sillä hetkellä enempää, halasimme vain toisiamme ilmeisesti yrittäen imeä toisiltamme elinvoimaa ja energiaa.

– Vaikkei me nähtäisi moneen vuosikymmeneen, ethän ikipäivänä vain hetkeksikään unohda minua? hän kysyi itkuisesti.

– Vannon etten! Toisaalta pitkän työpäivän jälkeen illalla... En taida ensimmäiseksi ajatella sinua vaan Alexanderia, muttei sitä kai lasketa unohtamiseksi? kysyin merkitsevästi kuiskaten, johon Joanne vastasi naurulla. Suloisella heleällä lapsen naurullaan.

 – Noniin rakas käly! Eiköhän me tästä erosta selvitä? Naurahdin siirtyessäni halaamaan Pearlia.

– Minä en tiedä selviänkö edes ajatuksesta! hän naurahti ja rutisti minut tiukasti syliinsä.

– Pitääkö tuoreen kälyn nyt juuri lähteä, kun sain näin hienon sukulaisen? hän jatkoi pahoitellen.

– Ollaanhan mekin etäistä sukua! Joanne muistutti.

– No, jäähän minulle yksi Jewlin sisarus kiusattavaksi!

 – Älä nyt sentään! nauroin huvittuneena.

Meillä kaikilla olisi riittänyt juttua toisillemme varmasti ties kuinka kauan, muttei voinut muuta kuin alistua kohtaloon.

Toisaalta olin alkanut miettiä sitä, miksi joidenkin piti ylipäätään ollenkaan lähteä!?

 – Noniin herra sikspäkki! Pidätkin sitten hyvää huolta Hazelista! Joanne valisti Alexanderia.

– Enköhän minä, saatan vaikka raahata siskosi lenkille! Alexander pelotteli, saaden Joannen nauramaan.

– Jos tuon saat lenkille niin minä tuon teille uuteen kotiinne mitalin! hän nauroi.

Niin, tulevaan kotiin... Siis minne?

 – Onko teillä kahdella hajuakaan mihin te menette asumaan? Pearl muisti kysyä.

– Kyllä meillä suunnitelmia on, valehtelin hätäisesti.

Tosiasiassa sisimme varmasti viettää viikon jos toisenkin taivasalla, sillä meillä ei ollut huishevon karvan vertaakaan ajatusta siitä, mihin laskisimme vähäiset tavaramme!

Olimme me tietysti vähän miettineet, josko menisimme Marian ja Dianen luokse asumaan, muttei se luultavasti tulisi kuuloonkaan.

 – No, olemmeko me valmiita? kysyin, ja tartuin kaikkia mahdollisia ihmisiä käsistä.

Lopulta seisoimme piirissä, pitäien toisiamme käsistä kiinni, ja katselimme toisiamme hiljaa silmiin yrittäen miettiä mitä toinen ajatteli.

Hetki oli tietysti haikea, ja minun teki mieli kapsahtaa Joanne rukan kaulaan, mutta päätin pitää pääni, etten lopulta menettäisi haluani pois lähtemiseen.

 Lähdimme sisälle, ja saavuimme luotisuorassa rivissä ruokahuoneeseen, jossa talon kolme uutta asukasta nauttivat illallista. Pysähdyimme samaan aikaan, ja uudet pojat nostivat päänsä meitä kohti.

– Hei! Te olette kai ne uudet pojat? Pearl kysyi melkein kuola valuen ja katsellen poikia.

– Joo, ollaan! Minä olen Matthew, tuo kauluspaitainen on Cristoph, ja tuo farkkupaitainen on Thomas.

– Moi jätkät, Alexander sanoi.

– Terve vaan... he sanoivat vähän hämmentyen (omasta mielestäni Alexanderin komeudesta, mutta tuskin).

 Pearl ja Joanne löysivät heti hyökkäyksen kohteet, ja lähtivät juttelemaan näille. Minä jäin Alexanderin kanssa katselemaan sivuun.

Kuulin Joannen alkaneen esittelevän itseään:

– Moi, mä olen Joanne Jewl! Ja, no mä olen Hazelin, siis tämän varatun punapään sisko! hän esitteli reippaasti.

– Moi, mä olen Thomas, noiden kahden sällin pikkuveli! hän sanoi suunnilleen yhtä reippaasti.

Sielujen sympatiaa! Miten he olivatkin niin saman tyyppisiä?

 Pearl papatti jo innoissaan Cristophille umpia ja lampia.

– Niin, juu isoveljeni Alexander ja tuo Hazel menivät juuri naimisiin... Niin! Ovathan ne nuoria joo...

– Ja hekö lähtevät pois? Cristoph varmisti asiallisesti.

– Miten ne osasivatkin iskeä juuri oikeisiin? Alexander kuiskasi korvaani huvittuneena.

 Matthew itse katosi jonnekkin talon perukoille, ja Yvanna hyökkäsi puhumaan meille.

– Mihinkäs te? hän kysyi hämillän.

– Me lähdetään nyt pois, kumpikin on täysi-ikäinen! Alexander selitti.

– Onko se niin yksinkertaista? hän hämmästeli.

 – En minä tiedä, mutta saa luvan olla! Alexander sanoi mietteliäänä.

– Ei minulla tietenkään ole mitään sitä vastaan, mutta onko teillä katto päänne päälle? hän huolehti.

– Vaikkei olisikaan, kyllä me sellainen lyödetään! Alex vakuutteli.

Mietin samalla, kertoisinko Yvannalle naimisista olostamme, ja päädyin lopulta siihen, että kerron.

 – Niin, kyllä me muutenkin olisimme lähteneet, kunme kerran olemme naimisissa! Tai, olemme olleet jo kuun päivät, naurahdin.

– Nyt narraat!? Yvanna pihahti.

 – Ehei, en narraa! Olisimme me siitä jossain välissä kuitenkin kertoneet. No, me olemme kuitenkin päättäneet lähteä, joten hei hei! sanoin, ja olin jo menossa.

– Ei mennä ihan vielä, odotetaan että he syventyvät keskusteluun, ja lähdetään niin ettei kukaan huomaa, Alexander sihahti korvaani.

– Hyvä, muuten siitä tulisi vain pitkä itkurumba! myönsin, ja jäimme odottamaan otollista hetkeä.

 Lopulta kun kaikki keskustelivat jälleen toistensa kanssa, avasimme oven hiljaa, ja hipsimme kylmenevään yöhön.

Yön kuulaus suorastaan yllätti minut! Tuntui siltä, kuin en olisi ollut ties kuinka pitkään aikaan ulkona, vaikka istuinkin terassilla joka päivä!

 Ennen kuin lähdin edellä kävelevän Alexanderin perään, vilkaisin vielä viimeisen kerran Joannea. Hän selitti niin viattoman innoissaan, ettei huomannut, kun henkäisin kerran ikkunan lasiin, ja piirsin siihen sydämen.

– Hyvästi Joanne Margareth Liese Jewl, huokaisin hiljaa, ja käännyin tielle päin ja menin Alexanderin perään.

Kävelimme vähän matkaa talolta pois, kunnes Alexander tarttui käsiini, ja veti ne omiinsa. Odotin jotain hillitöntä romantiikan purkausta, mutta Alexander alkoikin puhua:

– Miltä vapaus tuntuu, rakkaani? hän kysyi katsoen minua syvälle silmiin.

– Vapaalta, myönsin suupielet vienoon hymyyn kohoten.

 – Olen muuten huomannut yhden asian tässä parin päivän sisällä niin sinussa kuin minussa, huomautin yhtäkkiä.

– Mitä kulta?

– Sen, ettei ihomme enää kiillä, saati silmämme, eivätkä hampaat tunnu, eikä mieleni tee verta!

 – No jos minä kerron vastapainoksi salaisuuden? Alexander sanoi.

–  Se on poissa nyt! Ohi! Vampyyrius katoaa, kun joku rakastuu palavasti.

– Narraat! sanoin järkyttyen.

 En kuullut Alexanderin vastausta, kun hän lähti juoksemaan edelläni. Lähdin heti perään, mutta jäin samalla miettimään, olivatko nuo sanat totta!? Olinko enää vampyyri?

The empty road is looking in the truth, can you find it? I can, it's in my mind!