Luku 3 Tositarina

Noniin, tässä on teille kolmas osa, kirjoitus ja pelaamisvimmani tuote! Illan maestrona teille toimii: Sara Bareilles, nautinnollisia lukukokemuksia!

Huokaus! Kaupungin laidalta toiselle... Meni vain vaivaiset puoli vuotta, kunnes saimme uuden lastenkodin jalkojemme alle. Olga oli heti pistänyt tuumasta toimeen, eikä rakentaminen kai ollut ollut liian kallistakaan! Olga oli muutenkin ihmisenä hiukan muuttunut, hän oli jotenkin muuttunut, miten sen nyt sanoisi, lehmästä ihmiseksi! Hänen käytöksensä oli siis mennyt parempaan, ihmismäiseen suuntaan.

Uudessa talossa oli kaksi siipeä, meidän kerros ja yhteinen kerros.  Ulkoa kulki rappukäytävä ylätasanteelle, jossa oli ovi käytävälle, jonka varrella huoneemme sijaitsivat. Alakerrassa puolestaan olivat suihkutilat, olohuone, keittiö ja ruokasali.
Talo oli muutenkin aika nuorekas, tai se oli enemmän meidän sukupolvemme mukaan sisustettu. Raikkaita värejä, isoja pop-maalauksia ja sen sellaista.

Istuin Joannen kanssa sohvalla, puhuen menneestä ja tulevasta. Hahaa! Ja kuten huomaat, meillä on uusia vaatteita! Olga oli suostunut viemään meidät kaupungin vaatekauppaan ostamaan uusia "hepenejä", sillä kaikki vaatteemme ja tavaramme olivat palaneet edellisessä talossa.
Ihme kyllä Alexander ja Pearl olivat kohteliaasti kieltäytyneet uusista vaatteista...

– Kuvittele miten ihanaa on, jos Olgalla on nyt osteluvimma päällä! Kuvittele mitä kaikkea me voimme vielä saada!
– Niin, ajattele jos me saisimme ostaa kakkuja tai jotain pieniä leivoksia! Joanne huokasi.
– Älä hätäile, eikö Pearl muutenkin sanonut että me saisimme leipoa joku viikonloppu tässä kuussa? muistelin.

– Ihanaa! Miten pitäisi jaksaa vielä odottaa! Joanne innostui.
– Milloin sinusta tuollainen herkkusuu on kuoriutunut? Nauroin iloisena.
– Ainahan naisessa nyt herkkusuu asuu hei... Joanne puuskahti.
– Unohdin, kikatin ja kumarruin katsomaan oviaukolle, sillä kuulin askelia.

– Hei te kaksi! Pearl hihkaisi, ja ilmoitti että voisi soittaa meille jotakin.
– Olet ihanin klassisen musiiki Jukeboksi minkä tiedän! huudahdin.
– Hazel kiitos! Pearl huoahti ja ihastuksissaan.

Alexander tuli jälleen juttelemaan minulle... Hänellä on nykyään aika usein tapana nykäistä minua hihasta,  ja vetää reunemmalle keskustelemaan. Nyt hän puhui meidän huoneestamme.
– Mitä sinä muuten pidät teidän huoneestanne, tarpeeksi tyttömäinen? hän naurahti.
– On, se on hieno! Kiitos kysymästä.
Olen jo pari viikkoa tuntenut, että meidän välillämme ollut tietty ujous, on kaikonnut kokonaan pois.
– Niin, mitä te haluatte kuulla? Pearl keskeytti.
– Annas kun mietin, Joanne hymisi.

– Soita Debussyä! Joanne pyysi viimein.
– Onko kauheasti väliä minkä soitan? Pearl kysyi iloisesti.
– Soita Arabeski! (Arabesque) Joanne sanoi.
– Mielelläni! Se kuuluu lempikappaleideni kastiin! hän vastasi ja istuutui syntikan äärelle.

Pearlin pianonsoitto on ihan omaa erityistä luokkaansa, oma taiteenala! Hänen sormensa soljuvat kevyesti kuin höyhenet koskettimilla, ja hän osaa eläytyä jokaiseen kappaleeseen omalla erityisellä tavallaan.

Olgakin ilmaantui olohuoneeseen kuuntelemaan Pearlin soittoa.
Ihme kyllä, hän jaksoi kerrankin kuunnella koko kappaleen loppuun ennen kuin alkoi nalkuttamaan.
– Nouse ylös nuori neiti! Olga komensi.

– Äh, Olga, älä jaksa! Mi-minä nyt vain tykkään soittaa! Olen aina tykännyt! Et sinä aina voi estää sitä kun minä soitan! Se on puolet minun luontoani!
– Hmh, oles nyt siinä! Olga komensi.

– Ensinnäkin, sinä et ole mikään musiikin ihmelapsi, älä siis esitä sellaista! Jos sinun pitäisi olla Mozart tai Salieria, sinä olisit Salierin piian äpärä!
– Mitä saamaria sinä jauhat lehmä! Pearl huusi.
– Sanoin vain mitä ajattelen soitostasi! Olga kivahti.
– Jos ei ole mitään hyvää sanottavaa, voi pitää suunsa kiinni! Pearl ärjäisi kyynelten kirvotessaan silmiinsä.

– Sinun soittosi on niin huonoa, ettei se tekisi oikeutta huonolaatuisimmallekkaan syntikalle! Olga kivahti.
– Rauhoitu, mikä sinua vaivaa? Hulluko olet? Pearl sanoi. – Mikä sinä sitäpaitsi olet arvostelemaan minun soittoani? Sinä et saisi soitettua edes kissanpolkkaa! Pearl kivahti, ja Olga lähti pois.

Olga meni laittamaan ruokaa, ja Alexander lähti puhumaan hänelle.
– Olga! Sinä olet nykyään ihan hullu!? Mikä oikeus sinulla on puhua siskolleni noin?
– Olen aina puhunut, puhun nytkin! Olga tiuskaisi, ja ilmoitti saman tien että me kaikki saisimme mennä nukkumaan ilman illallista.

Seuraavana aamuna kuulimme epätavallisen kovaäänistä riitelyä käytävältä. Raahauduimme sängiystämme ylös, ja menimme käytävälle katsomaan mikä sisaruksia nyt vaivasi.
Huh kun pelästyin! Tulimme keskelle suoraa huutoa ja karjuntaa

– Miksi ihmeessä sinä nyt kertoisit? Kun ei meillä ole mitään kiirettä! Alexander huusi.
– Emme me voi pitää heitä valheessa vuotta enempää! Muista miten meille kävi kun elimme silloin! Se oli ihan oikein!

– Etkä sinä voi sanoa tähän juuri mitään! Olet nytkin ihan nolona,  koska sinulla ei ole pokkaa mennä puhumaan hänelle tunteistasi!
– Oles nyt Pearl! Käydään tämä sivistyneesti läpi.

– Seurasi pitkä ja piinallinen hiljaisuus, ja kun katsoin heihin päin, näin jotain outoa. Kummatkin tapittivat toisiaan syvälle silmiin, ja tuntuivat keskustelevan päidensä sisälllä koko ajan.

Pearl käveli luoksemme, ja alkoi mitään aloitusta sanomatta puhumaan:

– Niin, tuota, tämä on hieman vaikeaa sanoa, mutta… Sinä varmasti näet nämä kulmahampaat. Ne eivät ole mitään pilailurekvisiittaa. Tälläkin hetkellä, minä pidättelen haluani imeä kaikkea teidän vertanne, koska te, no olette normaaleja ihmisiä.

Ilmeestäsi huomaa Joanne, että olet vähän järkyttynyt. Niin, jos haluat sanoa suoraan, olen tappaja, verenimijä, kalpeanaama ja tunnetummin vampyyri. Nyt te molemmat pidätte minua ihan kajahtaneena, mutta montako täydellisen valkoihoista ja kiilusilmäistä ihmistä te olette nähneet kuolevaisten joukossa? Ette varmastikaan monta. 

Teitä varmasti kiinnostaa, miten me, Alexander ja minä jouduimme tänne. Ehkä tämä tarina valottaa teille vähän tämän talon historiasta. Me olemme asuneet tässä talossa 1880-luvulta alkaen. Kun me tulimme tähän taloon, täällä asuivat sisarukset Maria ja Diane Haly. Me olimme vielä sillin ihan tavallisia nuoria, kuin te. Halyn sisarukset olivat kuvan kauniita, täydellisiä ja valkoihoisia. He käyttäytyivät todella kohteliaasti, ja ehkä vähän vanhanaikaisesti, kuten mekin nyt.

Ystävystyimme todella hyvin noiden sisarusten kanssa, minä ehkä vielä enemmän kuin Alexander. Eräänä pimeänä iltana, Diane, jonka kanssa olin ystävystynyt todella läheisesti, vei minut talon taakse ja kertoi minulle tarinansa. En sen aikaisten käsitteiden pohjalta voinut ymmärtää, että kaunis ja kohtelias Diane, samoin kuin Maria, oli ”paholaisen riivaama demoni”.

Diane sanoi, ettei voisi kestää kauaa purematta minua, ja niinpä minä pöllämystyneenä annoin hänelle luvan purra minua. Muistan vieläkin sen hirveän tuskan, jonka koin kun hänet hampaansa iskeytyivät valtimoihini. 

Diane olisi varmasti imenyt minusta viimeisenkin senttilitran verta, ellei Maria olisi tullut estämään. Te ette varmastikaan voi käsittää miten hämillään ja peloissaan Alexander oli, kun kerroin hänelle miksi olin muuttunut.

                                    

. Kun hän oli rauhoittunut, hän vaati minua muuttamaan itsensä vampyyriksi, sillä hän ei halunnut kuolla ilman minua.

Tässä me molemmat nyt olemme, kaksisataa vuotta myöhemmin. Yhä elossa, yhä seitsemäntoistavuotiaita.

– Eli onko meidän ”kohtalomme” nyt muuttua vampyyreiksi? änkytin.

Se on teistä kiinni… Edelliset tämän talon asukkaat Michael ja Santos eivät halunneet muuttua… Minä olin itse rakastunut Santokseen, ja hän oli kyllä myönteisellä kannalla, mutta kun olin muuttamassa häntä, minulle kävi öh, vähän hassusti…

Imin hänet kuiviin, ja härkyttynyt Michael aikoi kertoa kaikille ja tuota… Alexander taittoi häneltä niskat nurin…

– Eli meillä on siis kaksi vaihtoehtoa: Kuolema ja elävänä kuolleena oleminen… Joanne parkaisi.

– Tuota, niin voi sanoa, Pearl mutisi.
Käytävälle laskeutui täydellinen hiljaisuus. Kaikki katselivat  hiemn vaivautuneina toisiaan,  lopulta eri suuntiin hajautuen.

Kun ilta pimeni, päätin lähteä puutarhaan kävelemään, minulla oli kannoillani aika moiset asiat ymmärrettäväksi. Ja minun piti myös päättää se, haluanko kuolla, vai olla kuolematon!

– Miten tämän ikäisen ihmisen pitäisi voida päättää siitä, mitä hän haluaa tehdä myöhemmin? Sitä paitsi, enhän minä ollut vielä edes täysi-ikäinen, en minä vielä halunnut kuolla!

– Toisaalta täyttäisin kahdeksantoista ensi kuussa, muttei se oikeasti mitään muuttaisi. Kahdeksantoistavuotias, lastenkodissa asuva ja kohta elävä kuollut!

– Ajattelin kävellä lammelle asti, ja kuulin samalla askelia kivetyksellä jostain takaani. Pysähdyin hetkeksi, ja katsahdin taaksen kuka minua seurasi.

Ja kukas muu kuin Alexander. Nyt hän lähestyi minua kummallisen totinen katse naamallaan ja vieläpä erittäin määrätietoisesti. Hän käveli suoraan eteeni, ja aloitti puhumaan ihmeellisen pehmeällä äänellä.

– Hazel, minä tuota, haluaisin kertoa sinulle että olet todela sympaattinen ja ihana ihminen, ja olisit ehkä vielä ihanampi jos...

– Alexander, älä nyt yritä olla mitenkään sellainen kuin Diane tarinassa! En minä ole vielä valmis! Haluaisin kyllä jossain vaiheessa muuttua, mutten vielä! Tai siis... Haluaisin ensin täyttää kahdeksantoista! vaahtosin ja haroin hiuksiani.

Pelästyin melkein kuoliaaksi kun Alexander otti kasvoistani. Rukoilin mielessäni ettei hän murtaisi niskojani tai mitään vastaavaa.
– Hazel, en minä sitä hae, ollenkaan! Ei! Minä haluan pitää sinut juuri tuollaisena kuin olet!

– Mitä sinä tarkoitat, tai sinä haluat pitää?
– Niin, minä! Hazel sinä et voi arvata miltä minusta on tuntunut nukkua samassa talossa sinun kanssasi näin kauan! Sinä et voi käsittää sitä halua tulla imemään sinusta viimeinenkin veripisara pois! Sinä et voi käsittää!
– Alexander minä... aloitin vaimealla äänellä!
– Hazel, minä rakastan sinua! Alexander sanoi lumoavan pehmeällä äänellä ja painoi huulensa omiani vasten.

Hetkeksi aioin melkein rimpuilla itseni irti, mutta Alexanerin rautaiset käsivarret olivat kietoutuneet ympärilleni. En kuitenkaan varsinaisesti halunnut päästää irti.
Aivoillani kesti jonkin aikaa tajuta mitä oli tapahtunut, tai mitä oli tapahtumassa. Alexanderin hunajainen ääni,  pehmeät huulet... Viimeinkin aivoni kaivelivat esiin verbin rakastuminen ja suuteleminen. 

Aloin saman tien ajatella, että mitä vanhoja muistoja minä tarvitsisin?  Tästä hetkestä alkaen elämäni olisi varmasti täynnä ihania muistoja, miksen siis aloittaisi muistojen rekisteröimistä tästä hetkestä? Ensisuudelmasta.

Kahden minuutin jälkeen ajattelin, että tästä tulisi varmasti ennätyspitkä suudelma, mutta sitten ajattelin että:
Ihan sama, maailmassa on nyt mies joka rakastaa minua! Sitten annoin ajatusten lipua pois, ja jäin makaamaan Alexanderin voimakkaiden käsivarsien väliin.

Nonniin, loppu on ehkä vähän turhan siirappinen, kullakin mielipiteensä...