1 luku -S Sen näkee jo silmistä

Mitään ei ollut enää tehtävissä. Isoäiti ei ollut antanut tippaakaan armoa, eikä  muukaan suku ollut meidän puolellamme. Lastenkoti kutsuu.
Olimme pakanneet kyynel silmässä laukkujamme koko eilisen päivän. Sekään ei ollut helppoa, sillä miten on mahdollista ahtaa seitsemäntoista vuodnen elämä yhteen matkalaukkuun! Isoäiti oli vain ankarasti todennut, ettei meillä ollut mitään hyvää mitä muistella! Mokomakin vanha lehmä! Häntä emme ainakaan muistelisi kunnialla!

Joanne oli jäänyt vähän jälkeen, kun minä olin jo kävellyt ovelle. Olin melkein soittamassa ovikelloa,  kun melko ystävällisen näköinen vanha nainen tuli ovelle. Vinkkasin Joannea kiiruhtamaan, jottei vanha nainen saisi huonoa ensivaikutelmaa.

–  Oletteko te ne hylätyt orpotytöt, Jewlin siskokset siis? nainen kysyi korkealla ja nirpakalla äänellä. En olisi osannut kuvitella niin julmaa luontoa niin ystävällisen näköiseen naiseen.
– Emme me ole oikeastaan hylättyjä, emmekä orpoja, Joanne aloitti. – Hazel! Auta nyt vähän... hän sihahti ja potkaisi säärtäni.
– Niin, siis emme me ole orpoja! Meillä on kunniallien suku ja äiti, mutta äiti on vain vähän sairas! Selitin topakasti.
Nainen tuhahti jotain epämääräistä, ja käski meidät huoneeseemme.
– Toinen kerros, ensimmäinen ovi vasemmalta, hän oli hymähtänyt töykeästi.

Kävelin portaat yläkertaan, naisen osoittamaan suuntaan. Huoneessa oli ihan siistiä, ja ilmeisesti vanhojen asukkaiden koriste-esineitä. Pedit oli pedattu siististi, ja lakanat vaikuttivat uusilta.
– Kai täällä voi elää, huokaisin ja laitoin matkalaukkuni taaimmaisen sänyn alla olevaan laatikkoon.

Joanne tuli huohottaen paikalle, ja pysähtyi hetkeksi ovensuuhun.  Hän katseli huonetta hieman nyrpeän näköisenä, ja laittoi oman matkalaukkunsa toisen sängyn laatikkoon.
– Jäin suustani kiinni, se nainen rupesi jauhamaan jotain meidän elämästämme ja tulevaisuudestamme, hän kertoi.
– Se naine on kyllä aika outo, ja hänen kanssaan pitäisi vielä elää vuosi tai kaksi, ei herranjestas! valitin epätoivoissani.

– Miten meidän pitäisi selvitä täällä? Sehän on ihan mahdotonta! purin huoltani.
– Kyllä tämä tästä asettuu, Joanne vakuutteli. – Kai täällä muutenkin asuu joku muukin. Emme me nyt ainoita asukkaita lastenkodissa voi olla! hän huomautti.
– Muissa huoneissa oli kyllä haudan hiljaista, kun kävelin niiden ohi, tuntui siltä kuin koko talo olisi ihan kuollut! selitin hämilläni.

– Tuskin nyt ihan kuollut, Joanne naurahti. – Mutta kyllä me täällä selvitään vaikka väkisin! Muista mitä äiti aina sanoi. Kunhan sydän on puhdasta kultaa, on elämä kuin olisi syntynyt kultaisen sydämen kanssa! Ei saa arkailla, eikä sulkeutua, pitää puollustautua ja pitää rakastaa!

Sinä olet yhtä ihana kuin äiti! kiljahdin ja halasin siskoani.   – Sinulla on ainakin sydän puhdasta kultaa!
– Pitää muistaa olla elävässä elämässä kiinni, tällaiset akat kuin tuo tuolla alhaalla eivät saa masentaa meitä! Äiti sanoi aina, että me olimme häne kultaisia lintujaan, jotka levittivät ympärillen ystävällisyyttä, ei unohdeta sitä! Joanne sanoi.

– Shh, hän sihahti kohta, ja nykäisi minua kuiskatakseen korvaani. – Kuuntele naapurihuoneeseen, olen ihan varma että sieltä kuului ääniä! Onko täällä joitakin muita.

– Katso ovelle, toisessa huoneessa liikkuu varjoja! hän kuiski ja osoitti avonaiselle ovelle. Kohta kuulimme askelita, vaimennettuja sellaisia. Sitten kuului vaimea rykäisy, ja näimme kuinka ihmeellisen kaunis vaalea ja kiharatukkainen tyttö astui huoneeseen, tuoden mukanaan jonkinlaisen hyvän mielen aallon. Hän asteli kevyin keijukaisen askelin huonen läpi, ja tuli seisomaan Joannen eteen.

– Hei Joanne! Minä olen Pearl! Tyttö sanoi puoliksi kuiskatn ja halasi Joannea heti ensimmäisenä. – Sinä muuten tuoksut ihan tavattoman hyvältä! Tuota... Mitä hajuvettä käytät? Pearl sanoi ja haisteli Joannen kaulaa.
– Tuota, en minä käytä hajuvettä... Joanne sanoi hämillään.
 Katselin kummastuneena tuon kalpean puoliksi keijukaisen näköisen tytön toimia, kunnes havahduin.

– Sinä lienet Hazel! Te kaksi näytätte ihan toisiltanne, aivan kuten ajattelinkin! Pearl selitti innoissaan halatessaan minua. – Meistä kolmesta tulee vielä hyvät ystävät.
Pearl ei voinut aavistaa miten oikeassa oli sinä vaiheessa.

Juttelimme siinä ringissä seisten ties kuinka kauan! Pearlilla tuntui olevan vahva käsitys siitä,  mitä talossa oli tapahtunut, tai ollut. Hän muisti ties kuinka monta yksittäistä ihmistä, jotka livat joskus olleet talossa.
– Sinulla on norsun muisti! ihailin vaikuttuneena.
– Ajan myötä sellainen kertyy, osaan minä kieliäkin, italiaa, portugalia, puolaa, espanjaa, unkaria, ranskaa, venäjää, japania ja ties mitä! hän kertoi innoissaan.

Lukutoukkasiskoni oli heti helisemässä Pearlin kielitaidosta:
– Miten ihmeessä sinä opit niin paljon kaikkea! Luet varmasti paljon!
– Olen lukenut monta maailmanhistorian klassikkoa näillä yhdeksällä osaamallani kielellä! Pearl kertoi.
Mahtavaa, nyt Joanne oli löytänyt sieluntoverin... Ihminen joka oli kuvan kaunis, tuhlasi aikaansa lukemalla maailmanhistorian klassikoita eri kielillä... Ei minulla ole tietenkään mitään sitä vastaan, se vain tuntuu oudolta...

Tuntui siltä kuin Pearl olisi noin vain tiennyt mitä ajattelin, ja vaihtoi puheenaiheen ulkonäköön.
– Mitä shampoota te muuten käytätte, teillä on noin ihanan sileät hiukset kummallakin! Ja noin ihanan punaiset... hän huokasi.
– Sinulla vasta ihanat hiukset onkin, melkein valkoiset, pitkät ja kiharat! sanoin innoissani ja sormeilin Pearlin hiuksia.
– Sinulla on myös kadehdittavan virheetön iho, albiinon valkoinen ja ihan sileä! Joanne selitti.
– Niin, minä olen Albiino, Pearl jatkoi. – Katsos, siinähän sinä vihdoin olet! Pearl sanoi yhtäkkiä.

Rinkiimme oli ilmestynyt suurinpiirtein täydellisen kaunis nuori mies.
– Päivää neidit, hän sanoi arvokkaasti. – Minä olen Alexander, Pearlin sisko, hän esitteli itsensä.
– Olet ihan saman näköinen kuin siskosi! Voi, kumpa minullakin olisi teidän sukunen geenit! Noin virheetön iho... ihastelin kuola melkein valuen.

– Osaatko sinäkin kieliä? Joanne kysyi kunnon lukutoukkana innoissaan.
– Ai siskooni verraten? hän kysyi. – Osaan kyllä, noiden kahdeksan kielen lisäksi osaan vielä  latinaa, iiriä ja kreikkaa,  Alexander esitteli kielitietouttaan.
Joanne jäi tuijottamaan miestä mykkänä ihastuksesta.
– Y-y-yh-yhtätoista kieltä? hän änkytti innoissaan.
– Juuri niin, on ollut aikaa opiskella, hän sanoi vaisusti.
– Niin, siis me aloitimme kielten lukemisen jo pienenä kun tulimme tänne... Pearl selitti hätäisesti.

Vanha nainen tuli keskuuteemme. Tuntui oikein siltä, kuin hän olisi tuonut mukanaan epäkohteliaisuuden ilmapiirin. Kaikki hiljenivät sekunnissa, ja jäivät odottamaan naisen puhuvan.

– Ties mitä hyödyttömyyksiä te täällä höpisette! Ja sinä tyttö siinä, laita tuo paita hameen sisälle.  Ihmeellinen hetukka sinäkin!
Kaikki katsoivat hämillään maahan, ja kuuntelivat kummissan kun nainen jaaritteli minulle hutsahtavasta ulkonäöstäni.

– Mitä ihmettä te selitätte!? kauhistuin ja loukkaannuin yhtä aikaa. – Onko teillä muka joku oikeus tulla kertomaan minulle miltä minä saan näyttää! kivahdin suivaantuneena. – Ja minä olen sitä paitsi yksilö! Ette te voi tulla arvostelemaan minua, puollustauduin.

– Ole sinä äpärä hiljaa! nainen karjaisi minulle päin naamaa. Huoneeseen laskeutui kuolettavan kammottava hiljaisuus. Painoin pääni alas, ja hiljennyn. En tiennyt mitä voisin sanoa. Olin ensimmäistä päivää talossa, jossa minun tulisi asua seuraavat vuodet! Miten se olisi mahdollista, jos lastenkodin pitäjä haistattelisi minulle päivittäin syyttä!

– Sinäkin siinä? Mikä sinua vaivaa? Olet vain tuollainen ihan hiljainen tyhmä lapsi! Lyön vetoa ettet osaisi edes laske kymmeneen vaikka pyydettäisiin.
Joannen silmiin kirposivat vihan kyyneleet, kun hän kuunteli naisen jauhantaa.
– OLE SINÄ ÄMMÄ HILJAA! Joanne rääkäisi. Pelästyin toden teolla. Joanne ei ikinä elämässään ollut sanonut mitään pahaa kenstäkään! Mitä ihmettä tämä nyt tarkoitti.

– Kurja nainen! Joanne sanoi ja oli vähällä sylkäistä tämän perään kun hän lähti pois. Tarrasin kuitenkin Joannen kädestä kiinni.
– Rauhoitu. Älä menetä malttiasi, muista sydän, ystävällisyys ja tunteet! muistutin hät hätää siskoani. 

– Vaikka tuo nainen jauhaakin meille sontaa, et saa menettää malttiasi noin.  Mitä kävisi jos hän heittäisi meidät ulos? moitin Joannea. – Mutta älä sure, on tuo nainen kyllä aika lehmä! kikatin ja pukkasin Joannea kylkeen.

Kun tuli ilta, menimme kiltisti sänkyihimme makaamaan. Kumpikaan meistä ei kuitenkaan saanut unta, joten juttelimme kuun tuomassa hämärässä valossa ties kuinka kauan.
– Ajattele nyt jos joka päivä on tällainen! Miten ihmeessä meidän pitäisi selvitä vuosista! Taivastelin Joannelle.
– Se on kyllä totta, hän sanoi. – Sitä pait... Shh, joku tulee! Joanne sihahti ja me sukelsimme peittojemme alle.

Askeleet kuuluivat käytävän suunnalta, ja ne lähenivät koko ajan.  Suljin nopeasti silmäni, ja vedin peiton korviini. Toivoin ettei se hullu nainen tullut tilittämään meitä aamupäivän tapahtumista. 

Kun askeleet tulivat huoneeseemme, raotin hieman silmiäni. Rauhoituin kuitenkin kun huomasin että tulija oli Pearl

Katsoin Pearliin päin, kun hän käveli sänkyjemme viereen. Hän katseli meitä pää kummallisesti vähän kallellaan, silmät ontosti tuijottaen.
– Pearl, hei, tuota... Mitä ihmettä teet täällä? kysyin venytellen vähän.

Pearlin hampaiden välistä kuului vaimeaa sähinää, ja silmien pupillit laajenivat niin, että silmät olivat ihan mustat, normaaleista valkoisista poiketen. Nousn huolestuneena ja varoen ylös, ja heilutin kättäni Pearlin silmien edessä.
– Hei, oletko ihan kunnossa? kysyin hölmistyneenä kun hän vain tuijotti meitä.

– Moi Pearl, sanoin jo kovemmalla äänellä. Yhtäkkiä hänen silmänsä palasivat normaaleiksi, ja hän lakkasi sähisemästä.
– Oletko ihan ok? Joanne kysyi sängystä.
– Ääh, mitä, juu, siis... Olen olen! Hahaa, menitte lankaan! Pear hekotti hieman vaibautuneena.
– Sinä todellakin pelotit meidän Pearl... sanoin ja nauroin mukana.
– Teillä pitää katsokaas olla refleksit kunnossa sitä nautaa varten... Pearl naurahti. 

– Mitäs täällä puhutaan? kuului ovelta. Kun käänsin katseeni sinne, näin jotain ihmeellisen kaunista.  Alexander seisoi ovella, valkoinen iho melkein uv-valkoisena hehkuen.
Hänellä oli tajuttoman hyvä kroppa, ja hervottomat vatsalihakset. Makeimman näköinen seitsemäntoistavuotias kenet olen ikinä nähnyt!

Olin menossa Alexanderia kohti, kun hän saapasteli ohitseni.  Joannekin nousi ylös, ja katseli hämillään kalpeaihoista komistusta.

– Mitä sinä täällä teet? Alexander kysyi Pearlilta varsin kumealla äänellä. – Juttelin tytöille, Pearl vastasi huolettomasti.
– Jos mentäisiin takaisin nukkumaan sisko? Alexander kysyi tiukasti.
– Äh, ihan sama! Hyvää yötä tytöt! Pearl toivotti, ja katosi Alexanderin kanssa heidän huoneeseensa.

– Mitä hittoa sinä tulet taas sanomaan mitä minun pitää tehdä? Pearl sähisi Alexanderille.
– Sinä tiedät hyvin miksi! Me kumpikin tiedämme...

– Mitä on tapahtunut ennenkin! Juu! Kyllä! Pearl tiuskaisi.  – Tiedämme hyvinkin, mutta nyt olisin enemmän huolissani sinusta, se edellinen oli poika! Pearl tiuskaisi.

– Puhutaan tästä myöhemmin. Nyt me kumpikin tiedämme mitä voi käydä, mutta ei murehdita sitä nyt, nyt nukutaan! Pearl sanoi, ja käski Alexanderin mennä nukkumaan.

Keitä ihmeiä nuo kaksi kummallista sisarusta olivat? Ja mikä edellinen kerta? En ymmärtänyt hölkäsen pöläystä heidän tarinoinnistaan, mutta ajattelin jossain vaiheessa varmasti ymmärtäväni...

Nonniin! Siinä on innokkaille lukijoille eka osa... Munsta itestäni vähän tuntuu turhan twilightiltä mutta... Saa nyt kattoa mihin maailma nämä neljä nuorta vie! 

Kommentoikaa, rakentavasti pyydän! :D 

Kyllä minulle sellaiset: -Oli ihan hyvä liityn lukijaksi- viestitkin kelpaavat, mutta tykkäisin kuulla pitkiä rakentavia kommentteja (enkä metrien mittaisia epäaitous ja puutelistoja... :D)

Siis, lyhyesti:

Huh huh, tuli osa valmiiksi! Kommentoikaa ihmeessä <3