2 Luku Onnen toinen luonne

Kiitos kaikille ekaa osaa kommentoineille, sekä päärynälle, joka ihanasti sai minussa aikaan reaktion -nyt teen uuden osan niin että pelin kamera vaan salamoi!- Laitoin muuten huoneisiin takaseinät! :D
Taustamusaks the Crandberrien Ligner ♥
Olkaa hyvä -kumarrus-

Elämä oli niin umpitylsää! Tai, minusta... Joanne nyt löytää  pieniäkin iloja elämästä,  hänellähän on kiroja! Kirjoja, kirjoja, kirjoja! Eikö siihen touhuun jo kyllästy? Varsinkin, kun hän lukee varmasti kahdettakymmenettä kertaa nyt esimerkiksi Ylpeyttä ja ennakkoluuloa!
Minä luin sen kirjan kun olin yhdeksännellä luokalla, olihan se sen aikaiseksi kirjaksi ihan hyvä, mutta todella!? Kuinka sellaisen proosan jaksaa kukaan lukea niin monta kertaa!

– Mitä sinä nyt luet? Naurahdin kun katselin Joannen sivujen kääntelyä. – Anna kun arvaan, ylpeyt....
– Väärin, Sotaa ja rauhaa! hän julisti ylpeänä. – Ihan kuin niillä olisi jotain eroa, sinä taidat tykätä nostalgisesta maailmankirjallisuudesta!
–Mistä sinä sitten itse pidät... hän mutisi ja lehteili kirjan sivuja eteenpäin.

Istuin hänen viereensä, ja aloin selostaa hänelle sitä, kuinkankeaa elämäni oli tällä hetkellä. Joskus on mukavaa, kun on sisko, sillä Joanne ainakin on todella hyvä kuuntelija.
– Minä en vain jaksa, mitä täällä pitäisi tehdä? En minä halua laskea uusia luomiani koko päivää!
– Oletko sinä ottanut huomioon naapurihuonelaiset? Kyllä sinä heillekkin voit varmasti puhua.
– Niin, niin kai voisin... Minusta vain tuntuu että Pearl tykkää sinusta enemmän.

– Entä Alexander, eivät pojat pure! Joanne yritti.
– Niin tosiaan... Hän vain vaikuttaa aika sulkeutuneelta ja ehkä hieman vanhanaikaiselta.  Tai, hän ei oikein tunnu kulkevan tässä ajassa, jos tiedät mitä tarkoitan.
– Kyllä minä ymmärrän... Ei sen puoleen, hän mutisi. 

– Mieleeni tuli, että josko me saisimme joskus mennä jonnekkin... mietin ääneen. – Ei meitä voi kai lukita tänne kuin häkkieläimiä, vai, kunka?
– Tuskin, onhan tämä vapaa maa... Joanne naurahti ja laittoi kirjan pois.

– Ajattele miten ihanaa olisi, jos me pääsisimme joskus vaikkapa, no, hajuvesitehtaalle! Sitten saisimme itse tehdä oman hajuvetemme ja suikautella sitä ympäriinsä... Tai karkkitehtaalle! Kuvittele miten siistiä! vaahtosin ajatukseni ulos.
– Sinullahan on suuret suunnitelmat... Joanne huoahti naurahtaen.

– Sitähän voisi ehdottaa sille harakalle! Tai, en minä kyllä aio sille puhua, ihme lehmä! Märehtiikin jokaista asiaa kuin mikäkin nauta... jurputin.
– Voitaisiinhan me tietenkin kysyä naapurihuonelaisilta, mitä mieltä he ovat, tai siis ovatko he ennen menneet jonnekin! Ehdotin innostuen.

– Se olisi aivan mahtavaa jos me voisimme mennä vaikka jonnekkin konserttiin! Kuvittele nyt! Eikö se olisi mahtavaa!
– Juu,konserttiin... Varmaan sinä haluaisit mennä jonnekkin filharmoonisen orkesterin keikalle...
– No ei, tai joo, tai... En minä tiedä! Jonnekkin vain! Joanne purki innostustaan.

– Kuvittele nyt, jonkin superkomean ukon keikalle. Ja jos se vielä heittäisi paitansa pois ja sillä olisi samanlaiset lihakset kuin Alexanderilla... Se mies on kyllä varmasti joku bodari! Näitö silloin viime vikolla, illalla! Wau mitkä lihakset! puhkuin innokkaasti.
– Sitä näkyä en unohda... Joanne huokaisi.

Kohta Pearl tuli huoneeseemme.
– Minä kuulin täältä närkästynyttä sisätilapatoutunutta negaatiota! hän kikatti innoissaan.
– Onko hyviä uutisia, me emme halua kuulla mitään sellaista että meillä olisi ulkonaliikkumiskielto tai jotain siihen suuntaan.
– Ehei! Minulla on oikeasti todella hyviä uutisia. Me pääsemme käymään joka kuun viimeisenä viikonloppuna kahvila sydänjäässä, keskustassa! Ja kuun viimeinen päivähän on tänään! Pearl riemuitsi.

Alexander oli saapunut keskustelumme aikana sisään, ja veti minut sivummalle juttelemaan.
– Tuota, Hazel... Minä voisin viedä sinut pyörällä... Alexander ehdotti vaisusti.
Yllätyin tällaisesta henkilökohtaisesta huomiosta ja katselin miestä vähän aikaa ihan hiljaa.
Lopulta aivosoluni olivat käsittäneet lauseen mahtavaksi ehdotukseksi, joten sain änkytettyä vastauksen.

– Siis totta kai! Mielelläni, hienoa, tuota... Koska me lähdemme?
– Olga tulee kohta päästämään meidät, varmaan parasta pukea... Pearl mietti.
– Minä voin mennä Pearlin kyydillä! Joanne ilmoitti pompaten ylös sohvalta.

Minä lähdin omalle sängylleni lueskelemaan lehteä, ja Joanne lähti käymään vessassa.
– Noniin, oletteko te ipanat nyt valmiita lähtemään ulos, jaa ilmeisesti ette... Teillä on tytöt kuulkaas ihan liian vähän päällä! Pearl, minä olen sanonut tästä ennenkin, paidoissa täytyy olla hihat! Ja sinä nuori neiti siellä, hameiden täytyy olla polvipituisia! hän huusi ja osoitti minua. 

Kävelin naisen eteen näyttämään takkiani.
– Kai tämä kelpaa?
– Niin mikä, tuo rääsy vai? Siinähän on vain hihat ja selkäkappale!
– Se on takki! minä vaahtosin takaisin.
– Käännys tyttö niin katsotaan. Äh, eihän tuo keplaa ollenkaan! Selkämys puuttuu ja kaikki! Pearlin takki hädin tuskin käy, sekin on tuollainen ihme pikkutakki! Mihin tämä nuoriso on oikein menossa!?

Ulkona ei valo juuri kajastanut. Oli muutenkin pilkkopimeää, mutta meidän oli pakko lähteä aikaisin. Täältä jumalan selän takaa ajoi kaupunkiin pyörillä ties kuinka kauan! Ikuisuuden vähintän! Kaikki alkoivat hiljalleen lipua ulos, ja taustalta kuului Olgan kiukkuista tilitystä siitä, ettemme saisi olla yömyöhään, emmekä lähteä kenenkään karvaisen rahakkaan pervon matkaan.

Päivä oli jo ehtinyt pitkälle, kun viimeinkin saavuimme paikalle. Kaikki olivat innoissaan siitä, että olimme viimeinkin päässeet edes hetkeksi eroon Olgan jatkuvasta nalkutuksesta.

Rynnimme joukolla sisään, ja aiheutimme varmasti myyjässä suurta paniikkia valitessamme kovaäänisesti sitä, mitä aioimme syödä. Pearl ja Alexander antoivat meidän valita syötävämme ensimmäisenä, vedoten kohteliaisiin käytöstapoihin.

Tilattuani annoksen jäin kuuntelemaan vähän ihmeissäni Pearlin tilausta:
– Niin, yksi tavallinen! Ja laittakaakin sitä siihen paljon, uh! En ole saanut sitä viikkoihin! 

Joanne meni Pearlin kanssa toiseen pöytään, ja minä menin Alexanderin kanssa toiseen. Kuulin kuinka tytöt juttelivat:
– Onkohan noilla kahdella jotain juttua! Pearl nauroi, tarkoittaen ilmeisesti meitä. Rukoilin päässäni, ettei siskokultani kertoisi tunteistani Pearlille...

– Mistä sen ikinä tietää... Joanne sanoi, ja huokaisin päässäni helpotuksesta.
– Mitä sinulla on muuten siinä lohileipäsi päällä, jotain punaista?
– Se on sellaista, hmm... Miten nyt kyuvailisin, karpalolientä! Mutta se on nyt vähän käynyttä, et varmaan halua maistaa... Pearl hekotti.

– Te syötte aika erikoista sapuskaa, Joanne nauroi.
Erikoista tosiaankin, kun katsahdin edessä istuvan Alexanderin lautaselle,  näin myös punaista kastiketta hänen katkarapusalaatissaan.

– Tuota, Alexander?
– Niin?
– Hmm... Sopiiko karpalokastike katkarapusalaattiin? kysyin hieman hämilläni.
– Mitä? Alexander kysyi hämmästyneenä.
– Sopii varmasti, se sopii kaikkiin kaloihin ja äyriäisiin! Pearl huusi toisesta pöydästä.

Kun olimme syöneet, Pearl lupasi soittaa meille jotain flyygelillä joka oli yläkerrassa. Nousimme innokkaasti ylös kuuntelemaan Pearlin soittoa.

– Minä muuten aloitin soittamisen neljävuotiaana! hän kertoi innoissaan.
– Olet siis soittanut kolmetoista vuotta pianoa? kysyin ihaillen.
– Ei kun sat... Hahaa, vitsi vitsi, juu! Ja rakastan sitä enemmän kuin mitään muut<.

– Voisitko sisko soittaa berceusen?(klik*) Alexander kysyi ystävällisesti. – Tietenkin! Pearl vastasi iloisena! Se on yksi lempikappaleistani! hän myöntyi ja alkoi soittaa.

Kuuntelin kappaletta hetken, ja pian silmiini kirposivat kyyneleet. Tuijotin Pearlin kaunista soittoa lumoutuneena, ja kun hän lopetti, tuli hän kietomaan kätensä harteilleni.
– Mikä on Hazel kulta? hän kysyi hämillään.
– Ei mitään, tai, tämä kappale soitettiin isän hautajaisissa... nyyhkäisin hiljaa. Otin hetkeksi Joannea kädestä kiinni kuin imeäkseni hänestä voimaa, ja kuulin hänenkin nyyhkyttävän hiljaa.
– Lähdetään kotiin! Minä en halua että kukaan on surullinen tänään! Pearl sanoi. Me lähdimme nopeasti ulos kahvilasta ja polkemaan kohti kotia. 

Kun tulimme kotiin, saimme järkyttyä pahan päiväisesti. Olga huusi apua minkä kurkustaan sai ääntä, ja osoitteli hurjana leimuavaa taloa, etenkin ovea.
– Olga! Mitä hittoa sinä olet mennyt tekemään? Alexander huusi julmasti, ja otti naisen kädestä lujaa kiinni.
– Minä tein ruokaa, ja se syttyi palamaan! En voinut mitään, kaasu alkoi palaa hellalla ja... Ei! Minä en kestä! hän nyyhkytti puoliksi huutaen.

– Mistä ikkunasta vain katsoikin, tuli ulos pelkkiä lieskoja! Eikä paloautokaan ehtisi millään paikalle ennen kuin olisi liian myöhäistä. Tai, miten tänne ylipäätään tulisi mistään paloautoa, tänne korpeen!

Mitä muuta voi sanoa! Sisällä paloivat kaikki muistot mitä meillä oli menneisyydestämme mukana. Viimeiset kuvat äidistä ja isästä, puhelimet, rahat, Joannen rakkaat kirjat, vaatteet! Mitä elämässä voi vielä menettää, kun tulen lieskat nielivät jo kaiken?
R.I.P muistot ja menneisyys.

No johan tuli nostalginen lopetuslause... :S
Tässä kuitenkin on nyt toinen osa, jännällä tavalla vähän dramaattinen... Kommentoikaa ihmeessä!